Minun ikeeni
Wikipedia kertoo, että ies on veto- tai kantolaite, jonka avulla härkä vetää kuormaa tai maatalousvälinettä. Kun ihminen vihitään papin virkaan, sen merkiksi harteille laitetaan stola ja piispa lausuu Jeesuksen sanat: ”Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. ” (Matt. 11:29–30.)
Viime viikolla tuli täyteen kolmekymmentä vuotta siitä, kun minun harteilleni laitettiin tuo ies. Olen siksi miettinyt sen keveyttä ja kantamisen hyvyyttä. Piispana oli silloin Paavo Kortekangas ja hän sanoi meille nuorille papeille: ”Te tulette muistamaan tämän päivän ja kiroamaankin tätä päivää ja miettimään, eikö ihminen muulla tavalla voisi palkkaansa ansaita. Minä sanon teille: Ei voisi!”
En välttämättä tiedä, mitä piispa tarkoitti. Ehkä sitä, että kun kerran on nähnyt, kuinka työtä tarvitaan, kuinka ihmistä tarvitaan toisen rinnalle, ei työn vaihtaminen poistaisi kutsumusta. Mitä teenkin, vastuu toisesta ihmisestä ei muutu, miksi siis en tekisi sitä, missä kutsumuksen toteuttamiseen on näin hienot mahdollisuudet!
Tai sitten tarkoitti johdatusta – työtä pitää tehdä, koska minua isompi auktoriteetti on niin päättänyt. Johdatus on ajatuksena toki kovin epäreilu – miksi Jumala tuntuu johdattavan jonkun elämää aktiivisemmin kuin toisen ja miksi johdattavan jonkun elämää siedettävämpiä reittejä kuin toisen. Ja silti se on usein kovin välttämättömän tuntuinen ajatus – vetoaminen sattumaan tuntuu vielä mahdottomammalta!
Tarkoitti, mitä tarkoitti, ajatus kelpaa minulle. En osaa kuvitella tekeväni jotain muuta. Jonain päivänä ies tosiaan tuntuu hyvältä kantaa ja kuorma keveältä, toisena päivänä taas sietämättömältä. Jokaisena päivänä se kuitenkin tuntuu minun ikeeltäni. Enkä oikeastaan usko, että hyvälle ikeelle mitään muuta määritelmää on olemassa. Papin virassa tai yhtään kenenkään ihmisen paikassa tämän elämän vaiheissa. Minun ikeeni.