pyhiinvaellus – Sokeripaloja

Yhteistä matkaa

Syn = yhdessä, odos = matka, Synodi = yhteinen matka. Kuuden vuoden välein kirkkomme piispat kutsuvat papiston (ja tällä kertaa Tampereen hiippakunnassa myös diakonian virkaan vihityt) Synodaalikokoukseen. Tämän vuoden kokousten teemana oli reformaation juhlavuoteen liittyen Armoa!

Meidän kokouksessamme yhteistä matkaa ei tehty vain keskenämme keskustellen ja jakaen, vaan koko joukkomme lähti liikkeelle eri puolille Tamperetta ja sen ympäristöä yhteisöihin, järjestöihin, työpaikoille, toreille, ihmisten keskelle tutkimaan yhdessä heidän kanssaan, mitä Armo on. Tätä matkaa kutsumme rohkeasti pyhiinvaellukseksi. Me emme olleet viemässä Jumalaa jonnekin – missä voisi olla se paikka, missä Hän ei vielä olisi! – vaan me lähdimme jakamaan sitä suhdetta läsnä olevaan Jumalaan, joka väistämättä on olemassa, huomaavat ihmiset sitä itse tai eivät.

Minä sain olla johtamassa ryhmää Poliisiammattikorkeakoulussa Hervannassa. Me muun muassa seurasimme, kuinka opiskelijat oppivat kaatamaan väkivaltaisesti käyttäytyvän ”asiakkaan” maahan varoen huolellisesti, ettei tämä lyö takaraivoaan maahan! Me keskustelimme siitä armollisuudesta, että poliisi ei suojele vain sitä, jota lyödään, vaan myös sitä, joka lyö. Me pohdimme velvollisuuden täyttämistä, sovittujen pelisääntöjen asettamista omien tunteiden ja halujen edelle, me löysimme yhteistä kokemusta kutsumuksesta olla omalla paikallamme ihmisen rinnalla. Armosta. Olin vaikuttunut.

600 pappia ja diakoniatyöntekijää vaeltamassa ihmisten keskellä kaupungissa pohtimassa heidän kanssaan armoa, harvoin olen saanut olla mukana missään näin innostavassa. Joku viisas on sanonut: ”Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siinä maailmassa, jonka kanssa Jumala on tehnyt pysyvän liiton.” Me saimme ja me saamme kulkea yhdessä ihmisten kanssa ja olla silloin aina siellä, missä Jumalakin jo on. Mahtavaa!

Pyhiinvaelluksella – tai jotain sinne päin

Pyhiinvaellus tarkoittaa kai sitä, että vaelletaan mielellään hankalasti johonkin erityisen pyhään kohteeseen. Katumusharjoitus, mietiskelyä, vain kuntoilua tai ulkoilua – miten kukin sen ottaa vuosisatojen myötä tai tänään. Paljon vaelletaan tänä päivänäkin, islamissa vaelletaan Mekkaan, kristityt Santiago de Compostelaan, Jerusalemiin, Roomaan tai naapurikylän kirkkoon.

Minä ajattelisin, että pyhä on Jumala eikä sitten muuta. Pyhyyttä siksi vain lähellä Jumalaa. Jumala myös on kaikkialla, koko tässä luomassaan maailmassa. Siksi ei ole olemassa paikkaa, joka olisi enemmän pyhä, sillä Jumala on jo kaikkialla, Pyhä on siis kaikkialla.

Lauantaina poljin Kirkkopyöräilyn Pyhäjärven ympäri. Pyhässä maisemassa, Jumalan maailmassa. Viiden kirkon kautta, vaikka ei se pyhyys kai erityisesti niissä kirkoissa ollut. Kiva niissä silti oli hiljentyä tai ainakin juoda mukillinen mehua! Mukana 165 ihmistä, joita ymmärtääkseni Jumala rakastaa ja joiden elämään Hän on sitoutunut – pyhiä? Pyhä(n)järven ympärillä oli paljon pyhää. Iloa yhteydestä toisiin ihmisiin, iloa siitä luomistyöstä, jonka myötä elän ja pystyn liikkumaan, iloa Jumalan hienosta maailmasta, iloa palvelevista lähimmäisistä. Jumala kohdattavissa, tavattavissa Hänen maailmassaan ja Hänen luomissaan ja lunastamissaan lähimmäisissä. Tavattavissa myös niiden hiljaisten rukousten myötä, joita pyörien satuloissa huokaistiin.

Pyhiinvaellus, pyhässä vaellus, pyhien kanssa vaellus, Pyhän kanssa vaellus. Papinpaita alla ja keltainen Kaupin Kanuunoiden ajopaita sen päällä. Etuoikeutettu minä. En pyhä, mutta Pyhä lähellä minuakin.