Hoosianna
Adventin alku on hyvää aikaa. Pimeän marraskuun keskelle saa kaivaa varastosta kynttelikköjä ja valoja, ensimmäinen adventtikynttiläkin syttyy. Ei pelkästään pimeä ole totta, vaan myös valo on.
Ja ensimmäisenä adventtisunnuntaina saa laulaa Hoosiannaa. Se on kummallinen ilmiö, kummallinen kulttuurisesti ja uskonnollisesti. `Hoosianna Daavidin poika´ – sekoitus heprean kieltä ja uskonnollista koodistoa, jotka kumpikaan eivät selittämättä aukene ja tämä vielä täysin vääränä aikana kirkon vuotta – palmusunnuntain kertomushan tuo aasilla ratsastaminen on – viimeinen matka ennen hiljaisen viikon tapahtumia ja ristiä.
Ja silti hoosiannaa lauletaan – lauletaan kirkoissa, mutta lauletaan myös kouluissa ja lauletaan lasten kanssa ja lauletaan vanhusten laitoksissa. Lauletaan ja usein vielä ulkomuistista, vaikka moni paljon ymmärrettävämpi perinne ja laulu katoaa meidän käyttömuististamme!
Niin laulettiin sunnuntaina Nokian kirkossakin. Kanttori säesti perhemessun lauluja pianolla niin kuin järkevää olikin, mutta evankeliumin lukemisen alussa hän nousi pianotuolilta ja lähti kohti urkuparvea. Sitten evankeliumi päättyi ja pappi kehotti meitä liittymään ihmisten tervehdykseen luoksemme saapuvalle Jeesukselle. Urut jyrähtivät soimaan – parempaa verbiä en keksi. Kanttori painoi urkujen Tutti-nappulan alas (tutti on italiaa ja tarkoittaa kaikki) ja niin urkujemme kaikki äänikerrat soivat samaan aikaan. Väki nousi seisomaan ja lauloi. Eikä ymmärtäminen ja järkeily ollut tärkeää, joukkovoima oli! Olen kovin kehno käymään hurraamassa lätkämatsissa, hurraaminen kirkossa hoosiannan myötä sen sijaan tuntui taas kerran hyvin oikealta.
Timo Uotila