Yleismaailmallinen jalkapallo – paitsiosta huolimatta
Jos maailma olisi ollut kuten vuodenvaihteessa luultiin, tämä alkukesä olisi kulunut vakavasti otettavan penkkiurheilun parissa. Takuuvarmasti olisin istunut 12.6.2020 iltakymmeneltä television ääressä kun Roomassa Stadio olimpicon nurmelle olisi laskettu virallinen EM-kisojen jalkapallo ensipotkaisua varten. Ennen ottelun alkua olisi kuultu avajaissanat ja ehkä vannottu valat pelata rehtiä peliä herramiesten hengessä sekä tuomita pelejä oikein ja rehellisesti.
Rakastan jalkapallon ideaa. Rakastan pelin yleismaailmallista luonnetta ja sen kautta lajin idealismia. Missä tahansa maapallon kolkassa useamman ihmisen kohdatessa pelimielellä voidaan virittää jalkapallopeli. Palloksi kelpaa lähinnä pyöreä esine ja maalitolpat saadaan napattua kentän laidalta. Kentäksi kelpaa riittävän tasainen alue. En tiedä montaa muuta joukkuepeliä, jossa välineet olisivat näin helposti saatavilla varallisuudesta huolimatta. Pelin idea on myös verraten yksinkertainen: pitää saada pallo vastustajan maalista sisään. Näin siis jos jätetään paitsio ja muut lajin sääntökirjan pilkunviilaukset vähemmälle huomiolle.
Arvelen apostoli Paavalin mahdollisesti olleen jalkapallomiehiä. Korintin seurakunnalle osoitetussa kirjeessä hän voisi ohjeistaa jalkapallojoukkuetta. Paavali kirjoittaa: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.”
Jokaisella ruumiinjäsenellä on paikkansa ja tehtävänsä. Paavali sanailee omaan tyylinsä: ”Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia?”
Jalkapallossa ei menesty sooloilemalla, vaikka tätä ajoittain on muutama erehtynyt luulemaan. Elämässä niin ikään selviää paremmin, kun ymmärtää sen olevan joukkuelaji. Kirkko ja seurakunnan jäsenyys eivät ole muusta elämästä irtain saareke, vaan osa elettävää todellisuutta. Me onnistumme tai epäonnistumme yhdessä, koska olemme sidoksissa toisiimme. Paavalin sanoin: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”
Me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Olen kuullut pallokentän reunalta ohjeen: ”Anna kaverin loistaa”. Syöttämällä syntyy maaleja. Lähimmäistä auttamalla, koska se tuskin koskaan on itseltä pois, syntyy yhteyttä. Yhteys kasvattaa ja lisää ymmärtämistä.
Eeva Koskimäki, seurakuntapastori
(Nokian Uutisten kolumni 18.6.2020)