Pappi muumilaaksossa

Ihana, upea, hirveä, ylivoimainen. Ihana ja kauhea ja taas ihana pääsiäisvaellus on takana. 3127 oli meitä, joka kuulimme hämmentävän ilosanoman: ”Jeesus on poissa ja hän on silti meidän kanssamme joka päivä, niin hän lupasi”. Upea, hämmentävä, hieno joukko meitä ihmisiä, seurakuntalaisia, kristittyjä, Kristuksen ylösnousemukseen liitettyjä.

Kotona vaimo töissä ja viimeinen käynti kirjastossa myöhästyi vartilla – ei yhtään kirjaa luettavana. Kaivoin hyllystä rakkaasta muumikirjojen rivistä Muumilaakson marraskuun. Olen aina löytänyt itsestäni paljon Hemulia (en nyt ota kantaa televisiomuumien maailmaan, sitä en tunne enkä ymmärrä, puhun OIKEISTA muumikirjoista). Hemulit ovat ehdottoman hyvää tarkoittavia hahmoja, tekevät paljon ja huolehtivat paljosta, välttämättä eivät tosin ymmärrä, että heidän näkemyksensä elämästä ja sen hyvistä asioista ei ole sama kuin jokaisen toisen ajatus.

Muumilaakson marraskuussa Hemuli pohtii, mitä tapahtuisi, jos hän jättäisi kaiken sikseen: ”– Luultavasti ei mitään, joku muu kyllä huolehtisi kaikesta, Hemuli sanoi itsekseen.”

Siinä olen minä – hemuli, pappi. Kovasti olen tehnyt töitä, ollut tärkeä ja huolehtinut monesta. Tehnyt pääsiäisvaelluksen(kin) kanssa monenlaista, väsymykseen asti. Pitänyt itseäni korvaamattomana, ilman minua mistään ei tulisi mitään.

Ja samaan aikaan isot asiat ovat jossain ihan muualla: Kristus, joka elää, on lähellä, synnyttää uskon, toivon, rakkauden. Ylösnousemus, kuoleman voittaminen, uusi elämä, uusi toivo, uusi rakkaus…

Hemulin on vaikea ymmärtää, että oikeasti isot asiat ovat totta ilman minua. Kristus on voittanut kuoleman eikä minun tekemisilläni ole siihen mitään vaikutusta. Kristus elää, eikä se muutu miksikään siitä, mitä minä teen tai en tee.

Silti hemuleita tarvitaan tai ainakin Kaikkivaltias antaa heidän tehdä ja touhuta. Siitä olen kiitollinen tänä pääsiäisenä.  Siitäkin.

Timo Uotila