Ei mennyt ihan niin kuin…

Tein ensimmäisen tunturivaellukseni 1982, sen jälkeen rinkka selässä tai ahkiota vetäen tuntureilla ja tasaisemmallakin maalla kymmeniä kertoja. Pitäisi siis jo osata… Ja sitten sain tämän syksyn vaelluksella liian uusien ja liian huonosti sisäänajettujen kenkieni kanssa kantapäät ensin rakoille ja sitten vähitellen kokonaan hajalle soita ja kivirakkoja rämpiessä. Vaellus jäi siihen. Päätin vielä sitoa jalat mahdollisimman hyvin ja jatkaa matkaa vaikka hammasta purren, mutta sadan metrin jälkeen oli pakko tunnustaa vaelluskaverille, että tästä ei tule mitään ja jatkaa matkaa tien varteen crocsit jalassa nilkuttaen. Harmitti ja ennen kaikkea NOLOTTI! Vaellus katkeaa huonoon valmistautumiseen, se ei kerta kaikkiaan ole minua. Minähän suunnittelen ja varustaudun ja valmistaudun aina huolella, osaan ja pärjään ja pystyn ja…

Ja sitten ei pysty. Ei kerta kaikkiaan. Harmittaa, nolottaa, hämmentää.

Sitä työkseen yrittää pitää esillä ihmisen mahdollisuuksien rajallisuutta ja turvaamista Jumalan mahdollisuuksien rajattomuuteen. Ja sitten, kun ne omien mahdollisuuksien rajat tulevat vastaan, sitä ei millään meinaa pärjätä omien tunteittensa kanssa.

Eihän tämä ole edes iso asia. Jalat paranevat kovaa vauhtia, uusille vaelluksille todennäköisesti vielä pääsee, kaveri ei ollut kiukkuinen… Isoin asia taitaa olla se, että nolottaa. Tai sitten se, että huomaa, kuinka minun osaamiseni ja pärjäämiseni ei olekaan tarpeeksi. Ja muistutus siitä on kai pelkästään terveellinen asia tällä pitkällä vaelluksella, jota kutsutaan elämäksi.