Ripariperhe

Rippikoululeirillä aika monennetta kertaa. Pitäisi tämä siis jo olla tuttua, mutta aina se yllättää: kodin löytäminen, perheen, yhteisön.

Työtilanteemme on pakottanut hoitamaan rippileirin aikana myös joitain muita papin tehtäviä. Pidän työni hyvin erilaisista asioista, oikeasti pidän niistä kasteista, vihkimisistä ja hautajaisista, joissa nytkin olen saanut olla mukana, mutta silti sydämessä on oikeasti juhla, kun pääsee takaisin leirille ja tapaa taas ne tämän riparin ihmiset.

Tulin riparin matkaan mukaan kesken, joten viikko sitten en tuntenut edes nimeltä ketään leiriläistä, isosista kaksi edes jotenkuten, vetäjätovereistani toisen kanssa olen tehnyt töitä aiemmin viikon verran, toisen olen joskus vilaukselta nähnyt. Ja silti tästä muukalaisten joukosta on muutamassa päivässä tullut se minun joukkoni, minun ihmiseni, yhteisö, johon oikeasti kuulun, jossa minulla on paikka. Hämmentävä yhteyden ihme! Vieraita ihmisiä, hyvin erilaisia ihmisiä, yhdistävää noin periaatteessa kovin vähän, ja silti leirille muista töistä palatessa tulen kotiin.

Jeesus lupasi joskus seuraajilleen, että he saavat ”satakertaisesti: nyt tässä maailmanajassa taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän”.

Tuo alkuosa Jeesuksen lupauksesta ei ole seurakunnassa – ainakaan aina – edes uskon asia, vaan ihan puhdasta todellisuutta.