23 touko

Eläkejuhlaa ja palkan perusteita

Juhlat ovat siitä hyviä, että silloin voi sanoa ääneen kaikkea sitä hyvää, mitä mielessä on, mutta arjen keskellä ei saa sanotuksi. Sunnuntaina saateltiin eläkkeelle kaksi seurakuntaamme pitkään palvellutta työntekijää. Hyvät muistot, kiitollisuus, ilo ja lämpö leijailivat juhlassa melkein käsin kosketeltavasti.

Eläkkeelle jäi pappi ja suntio. Kovin erilaiset ammatit, erilainen koulutus, erilaiset työtehtävät. Ja silti molempien työntekijöiden kohdalla lämpimimmät muistot ja isoin kiitos kohdistuivat aivan samaan asiaan: kohtaamisiin ja välittämiseen, ihmisen ottamiseen vakavasti.

Taas kerran mietin, onko mikään muu lopulta tärkeää seurakunnan elämässä tai muutenkaan. Ei meidän taitavuudestamme ja osaamisestamme jää pysyviä jälkiä toiseen ihmiseen. Rakkaudesta jää, henkilökohtaisuudesta, välittämisestä, aitoudesta. Niistä asioista, jotka eivät ole liian vaikeita kenellekään, niistä asioista, jotka ovat kokonaan irti meidän virastamme, koulutuksestamme ja tehtävästämme.

Aina tällaisissa tilanteissa miettii myös, mitä minun eläkejuhlassani joskus sanotaan, mistä minut joskus joku muistaa. Olipa hyvä pappi tekemään työvuorolistoja tai osasipa johtaa ehtoollisenvieton liturgisesti oikein! Yhtään saarnaakaan ei taatusti kukaan muista! Arasti toivon, että joku sen sijaan saattaa muistaa – työtoveri tai seurakuntalainen – meidän joskus oikeasti kohdanneen. Tätä ajatellessani työn isot merkitykset ovat ihan erilaisia kuin ne ovat siinä tehtävänkuvauksessa, jonka perusteella palkkani määräytyy