23 syys

Kestävyysvajeesta kastepuuhun

Julkisuudessa on paljon puhetta kestävyysvajeesta ja syntyvyyden laskusta. Lapsia pitäisi syntyä enemmän, jotta kansamme säilyisi ja ikääntyviä ei olisi liian paljon suhteessa työssäkäyviin ihmisiin.  Näin kai tämä kuvio kulkee yksinkertaistetusti sanottuna ja ajateltuna.

Keväällä pappien kalenterit tyhjenivät kuin veitsellä leikaten. Kastejuhlat, hartaudet, vierailut, messut ihan kaikki katosivat hetkessä kalenterista. Hirvitti, harmitti ja vaikka mitä muuta. Nokian kirkkoon tuli tammikuussa upea kastepuu. Moneen viikkoon kastepuuhun ei tullut lintuja. Mietittiin, että jääköhän koronaeristyksen alla syntyneet ja pikkuvauva-aikaansa eläneet lapset kokonaan kastamatta. Tai syntyykö lapsia ylipäätään?

Nyt tiedetään että näin ei käynyt. Kastepuu on tällä hetkellä niin täysi kuin olla voi. Jokaisella oksalla istuu niin monta lintua kuin vain sopii. Puu näyttää täpötäytenä aivan hurmaavalta.  Puuta on nyt aivan pakko tyhjentää, että seuraavatkin kastetut saavat lintunsa puun oksille.

Kun messun esirukouksessa tullaan siihen kohtaan, jossa linnut kiinnitetään puuhun, näen kirkkoväen katseiden siirtyvän kohti kastepuuta. Lempeitä katseita ja lempeitä rukouksia saavat osakseen jokainen lapsi ja hänen perheensä. Seurakunta rukoilee pienten puolesta ja niin on hyvä ja niin kuuluu tehdä. Erityisesti kaikkein pienimpiä kuuluu siunata ja muistaa suurella lämmöllä.

Toivon muuten hartaasti sitä, ettei yksikään lapsi synny tähän maahan kestävyysvajeen tai syntyvyyden laskun vuoksi. Toivottavasti lapset saavat syntyä siksi, että heille on tilaa perheessä. Toivottavasti he ovat rakkauden hedelmiä, joille on jatkossakin tarjolla roppakaupalla rakkautta ja huolenpitoa.

Sanna Erkanaho, pienten pappi

Ps. Kastepuun linnun voi hakea kotiin 4.10. klo 14 alkavasta kirkkohetkestä.

08 syys

Kuka ”lähimmäinen”?

Mieleeni nousee ote omasta päiväkirjastani ollessani vapaaehtoistöissä Afrikassa.

”Katseeni kiinnittyy katua ylittävään pieneen ihmiseen. Välimatkan vuoksi, en erota onko hän tyttö vai poika. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että joudun siristämään silmiäni. Lapsi kävelee tien yli ja mutkittelee ihmisjoukon läpi syrjäiselle tielle, samalle jolla minä seison. Nyt erotan että pieni tulija on poika. Talojen varjossa näen pojan tarkemmin ja arvioin hänen olevan noin viisivuotias. Poika lähestyy ja huomaan että hän tuijottaa minua. Ei kuitenkaan epäkohteliaan terävästi, vaan tutkivasti. Katselen poikaa tämän lähestyessä ja hänen ujoa hymyään. Lapsi seisoo tuota pikaa edessäni, vain puolen metrin päässä. Katson häntä hämmentyneenä, hiljaa. Tutkin poikaa katseellani, samoin kuin hän tuntuu tutkailevan minua.

Pojalla ei ole kenkiä, vaan pieniä varpaita peittää kuivunut punertava savinen kerros. Lapsi on ilman paitaa ja ohuen ihon alta loistaa kylkiluut. Siniset sivusaumasta revenneet polvenpituiset housut ovat ainoa vaatekappale mitä hänellä on yllään. Kaksin käsin hän pitelee itseään pidempää puukeppiä tiukasti, niin kuin se olisi suurin aarre mitä hänellä on koskaan ollut. Viitisentoista sekuntia hiljaisuudessa, kunnes hän vapauttaa toisen kätensä ja ojentaa sen minua kohti. Pieni käsi ojentuneena minua kohti, mietin mitä hän odottaa. Rahaako hän haluaa, vai mikä on ojentuneen kämmenen tarkoitus?

Pojan ujo hymy muuttuu tuttavalliseksi leveäksi iloiseksi virneeksi. Käsi on edelleen ojentuneena minua kohti ja hän sanoo iloisella, reippaalla äänellä ja täydellisellä englannilla “How are you?”. Tartun pojan käteen ja hänen pieni kätensä puristaa omaani. Lapsi toistaa kysymyksensä. Kasvoilleni leviää hymy ja vastaan pojalle “I am fine, thank you. How are you?” Katson poikaa ja hän hymyilee, hymyilen takaisin. Pitelen hänen kättään muutaman sekunnin ja poika vastaa minun kysymykseeni hymyllä. Otteemme irtoaa ja poika astuu muutaman askeleen taaksepäin ja lähtee kävelemään pois. Hän kääntyy vielä kerran katsomaan minua. Hymyilen luultavasti leveämmin kuin koskaan ja katson pojan perään. Pian tuo poika katoaa talojen ja puiden varjoihin. Seison auringossa ja alan nauraa.”

Elämä on hassua, sillä ikinä ei tiedä, kuinka paljon jokin tilanne tai kohtaaminen toiseen vaikuttaa. Hyvä synnyttää hyvää ja ilo kasvattaa iloa. Kohdellaan toisiamme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Hymy ei maksa mitään.

Carita Kinnunen, joka on toiminut kesän kesätyöntekijänä ja syksyn Anna-Leena Wihisen sijaisena nuorisotyössä. Carita siirtyy uusiin haasteisiin tällä viikolla ja Anna-Leena palaa töihin.

20 elo

Korona-ajatuksia

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.
Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!”
Minä asetin teidän turvaksenne myös vartiomiehiä
ja sanoin teille: Kuunnelkaa torven ääntä!
Mutta te vastasitte: ”Emme kuuntele!”
(Jer. 6: 17–18)

Tämän viikon Vanhan testamentin teksti profeetta Jeremian kirjasta 2500 vuoden takaa on suorastaan huvittavan ajankohtainen. Korona leviää taas, kun me emme jaksa tai viitsi tai halua pitää kiinni suosituksista liikkumisesta, etäisyyksistä, hygieniasta, maskeista ja muusta sellaisesta. Yleisönosastoissa näkyy jopa kirjoituksia, joissa kiukutellaan siitä, miksi meitä ei käsketä käyttäytymään niin kuin jokainen muutenkin tiedämme järkeväksi, vaaditaan valvontaa, pakottamista ja rangaistuksia.

Kummallista.

Jeremian aikana ja nyt oikea tie on olemassa ja minä ainakin jollain tavalla tunnistankin sen, mutta en minä kulje sitä tietä. Koronaohjeiden kanssa tai suhteessa Jumalaan. En tee niin kuin tiedän oikeaksi ja sitten vielä kiukuttelen siitä, ettei minua pakoteta toimimaan järkevämmin. Ja samalla haluan olla vapaa, päättää itse, vastata itsestäni itse. Suhteessa yhteiskunnan sääntöihin ja suhteessa Jumalaan.

Kummallinen minä.

Mahtaa Suomen hallitus ja THL ja muut instanssit huokailla meidän kanssamme. Mahtaa Jumalakin huokailla meidän kanssamme.

Timo Uotila, pastori

11 elo

Koulutien alussa Jumalan kämmenellä

Tänään ajatukset ja esirukoukset kiertyvät kouluun, aivan erityisesti niihin pieniin, joiden pitkä tie koululaisena alkaa.

Koulutyön alkaessa saa pappi joskus olla mukana pitämässä päivänavausta. Usein minulla on ollut mukana laatikko, narulla tiukasti kiinni sidottu. Olemme arvailleet, mitä siellä on, kuunnelleet ääntä, jota laatikko pitää ravistettaessa, pelänneet siellä olevan jotain pelottavaa tai inhottavaa, miettineet, uskaltaako laatikkoa avata.

Joku sitten kuitenkin rohkenee tarttua laatikkoa sulkevaan naruun ja avata solmun. Laatikon kansi avautuu ja sieltä tulee näkyviin… pieni pehmokoira.

Olemme miettineet, kuinka se, mikä on tuntematonta, aina pelottaa ja hämmentää, vieras epäilyttää ja herättää epäluuloja. Jotta voisimme huomata uuden ja vieraan olevankin ihan hyvän asian, pitää tulla tutuksi. Erilaisten näkyvien ja näkymättömien laatikoiden kannet pitää avata.

Mistä rohkeus kohdata uutta? Olemme siinä päivänavauksessa laulaneet yhdessä virren 499, Jumalan kämmenellä. Jokainen osaa – ekaluokkalainenkin, jolle lukemisen oppiminen vielä on edessä päin. Jokainen osaa ja me ehkä ymmärrämme jotain siitä, kuinka uusien ja vieraiden asioiden keskellä kaikki ei ole uutta ja vierasta. Minä olen Jumalan kämmenellä, samalla kämmenellä myös se, mikä minulle nyt vielä on outoa ja vierasta, pelottavaakin.

Siinä me olemme jokainen, Jumalan kämmenellä. Emme sitä aina huomaa, emme ymmärrä, emme usko, mutta olemme kuitenkin.

Uutta aloitamme koko ajan – ei vain pieni koululainen, vaan jokainen. Uusia haasteita, joita äsken en tiennyt olevan olemassakaan, uusia kipuja kuin myös uusia iloja. Uutta aloitamme, eilispäivän toisintoja ei ole olemassakaan.

Uutta aloittaessa saamme muistaa – isot ja pienet:
Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Timo Uotila, pastori

29 heinä

Riparitavoitteita ja niiden toteutumista

Oleellinen osa nykyrippikoulua on yhteinen tavoitteiden asettaminen. U7-riparin nuoret rakensivat tavoitteensa neljään kokonaisuuteen: 1. Hyvä leiri, 2. Hyvä olla yhdessä, 3. Ripari saadaan hoidettua, 4. Minä ja Jumala.

Seuraavassa vaiheessa mietittiin, mitä pitää tehdä, jotta tavoitteisiin päästäisiin. Tällaisia ajatuksia syntyi: olla mukana, kuunnella toisia, olla avoin, olla oma itsensä, ottaa kaikki mukaan, uskaltaa sanoa omat mielipiteet, katsoa avoimin mielin asioita, joihin ei välttämättä usko.

Riparin lopussa on aika arvioida tavoitteiden toteutumista. `Oli kiva viikko, ehkä elämäni paras´. Tämän kertoi moni. Yhdessä oli hyvä olla, turvallisesti omana itsenään. Tavoitteet 1. ja 2. siis ok. Kolmaskin kunnossa – ripari saatiin hoidettua jokaisen kohdalla niin, että konfirmaatioon mennään hyvällä mielellä.

Siitä neljännestä tavoitekorista `Minä ja Jumala´ joitain poimintoja nuorten viimeisistä oppimispäiväkirjoista:

  • Olen oma osani seurakuntaa. Minut on kastettu ja Jumala ei hylkää minua ikinä.
  • Jumala ei katso ihmisen menneisyyteen, vaan antaa uuden mahdollisuuden.
  • Jumala ei katso niitä virheitä, joita itse itsessäni näen, sillä minä riitän ja olen Jumalalle täydellinen ja ainutlaatuinen.
  • Jeesus lunasti meidät ja on vapahtaja.
  • Olen oppinut rukoilemaan ja siitä tulee varmasti osa omaa arkea.
  • Olen ainutlaatuinen ja just hyvä.
  • Seurakunnassa on ok olla erilanen.
  • Ihan sama mitä muut sanoo, niin olen ainutlaatuinen ja sellainen ihminen, jota rakastetaan.
  • Olen oppinut, että vaikka en itse rakastaisi itseäni, eivätkä muut, on aina joku, joka rakastaa. Olen ehkä arvokas. Ehkä sittenkin uskon.

Tavoitteiden toteutumisen eteen tehtiin toki töitä parhaalla osaamisellamme ja jaksamisellamme, mutta oikeiden asioiden tuleminen todeksi on silti ihme, jota voi vain ihmetellä ja josta voi vain kiittää.

Hiljaisen hämmentyneenä U7-riparin viimeisenä yönä ajatuksia kirjasi

Timo Uotila, pastori

27 heinä

Kesäkirkko

Sinne on Nokian keskustasta noin 12 kilometriä ja autolla matkan taittaa 15 minuutissa. Siellä on pieni punainen kirkko. Se on Pinsiön kirkko. 

Tulipalon kestänyt Pinsiön kirkko on 70 vuotta vanha ja kirkossa on tilaa 170 henkilölle. Melko koruton pyhäkkö on kuitenkin persoonallinen ja kodikas. Kirkon viehättävä hirsirakenne sulautuu kauniisti metsäiseen rinnemaisemaansa. 

Pinsiö-Seura ry:n ja Nokian seurakunnan yhteistyössä syntyi kesällä 2020 ajatus kesäkirkosta, joka onkin ollut avoinna keskiviikkoisin ja perjantaisin koko heinäkuun ajan. Kesäoppaina ja kesäkahvilan pitäjinä ovat toimineet Santeri Seppälä ja Tiia-Tuulia Hakala. Esillä on ollut Pinsiön kirkon historiaa ja taiteilija Osmo Rauhalan lahjoittama upea alttaritaulu, jossa kuvataan nimensä mukaisesti uuden testamentin kirjeessä korinttilaisille löytyviä kolmea tärkeää elementtiä: Usko, toivo ja rakkaus. Taulu julkistettiin ja siunattiin käyttöön juhlamessussa Pinsiön kirkossa sunnuntaina 16.2.2020. Alttaritaulun lisäksi kirkkoon sijoitettiin väriluonnos Maidon synty. 

Kesäkirkkoon on mahdollista päästä tutustumaan ja ihastelemaan vielä heinäkuun viimeisen viikon ajan keskiviikkona 29.7. ja perjantaina 31.7. klo 16–19.

Pinsiön kesäkirkko.

17 kesä

Yleismaailmallinen jalkapallo – paitsiosta huolimatta

Jos maailma olisi ollut kuten vuodenvaihteessa luultiin, tämä alkukesä olisi kulunut vakavasti otettavan penkkiurheilun parissa. Takuuvarmasti olisin istunut 12.6.2020 iltakymmeneltä television ääressä kun Roomassa Stadio olimpicon nurmelle olisi laskettu virallinen EM-kisojen jalkapallo ensipotkaisua varten. Ennen ottelun alkua olisi kuultu avajaissanat ja ehkä vannottu valat pelata rehtiä peliä herramiesten hengessä sekä tuomita pelejä oikein ja rehellisesti.

Rakastan jalkapallon ideaa. Rakastan pelin yleismaailmallista luonnetta ja sen kautta lajin idealismia. Missä tahansa maapallon kolkassa useamman ihmisen kohdatessa pelimielellä voidaan virittää jalkapallopeli. Palloksi kelpaa lähinnä pyöreä esine ja maalitolpat saadaan napattua kentän laidalta. Kentäksi kelpaa riittävän tasainen alue. En tiedä montaa muuta joukkuepeliä, jossa välineet olisivat näin helposti saatavilla varallisuudesta huolimatta. Pelin idea on myös verraten yksinkertainen: pitää saada pallo vastustajan maalista sisään. Näin siis jos jätetään paitsio ja muut lajin sääntökirjan pilkunviilaukset vähemmälle huomiolle.

Arvelen apostoli Paavalin mahdollisesti olleen jalkapallomiehiä. Korintin seurakunnalle osoitetussa kirjeessä hän voisi ohjeistaa jalkapallojoukkuetta. Paavali kirjoittaa: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.”

Jokaisella ruumiinjäsenellä on paikkansa ja tehtävänsä. Paavali sanailee omaan tyylinsä: ”Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia?”

Jalkapallossa ei menesty sooloilemalla, vaikka tätä ajoittain on muutama erehtynyt luulemaan. Elämässä niin ikään selviää paremmin, kun ymmärtää sen olevan joukkuelaji. Kirkko ja seurakunnan jäsenyys eivät ole muusta elämästä irtain saareke, vaan osa elettävää todellisuutta. Me onnistumme tai epäonnistumme yhdessä, koska olemme sidoksissa toisiimme. Paavalin sanoin: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”

Me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Olen kuullut pallokentän reunalta ohjeen: ”Anna kaverin loistaa”. Syöttämällä syntyy maaleja. Lähimmäistä auttamalla, koska se tuskin koskaan on itseltä pois, syntyy yhteyttä. Yhteys kasvattaa ja lisää ymmärtämistä.

Eeva Koskimäki, seurakuntapastori

(Nokian Uutisten kolumni 18.6.2020)

29 touko

Kalastajien verkko

Joka paikassa on pitkin kevättä puhuttu digiloikista. Seurakuntakin harppasi sellaisen hypyn, ettei olisi uskonut. Vaan löytyipäs voittaja sillekin. Ainakin nopeudessa. Nimittäin kesä. Ensin maisemassa alkoi olla utuinen vihreä sävy, sitten selkeämmin vihreitä pisteitä, hetkessä kaikkialla pelkkää vihreää.

Ei yhtä nopeasti, mutta kuitenkin, alkaa yhteiskuntakin avautua viruksen hellittäessä otettaan. Kaikki ei silti ehkä koskaan palaa samanlaiseksi, mitä oli ennen pandemiaa. Puhutaan uudesta normaalista.

Kesällä seurakunnassakin voidaan avata joitain toimintoja. Konfirmaatiomessuja lukuun ottamatta messut ovat avoimia turvallisuusmääräyksiä noudattaen, lakisääteiset rippikoulujen intensiivijaksot saadaan toteuttaa, kesätoimintoja lapsi- ja koululaisperheille järjestetään turvallisesti. Rinnalla jatkuvat videoidut messut, muut videoinnit ja muu sosiaalisen median toiminta (Facebook, Instagram, Twitter).

Mitä on seurakunnan uusi normaali? Saamamme palaute liikuttaa:

”Äiti ei ole kuntonsa vuoksi päässyt osallistumaan jumalanpalvelukseen vuosikausiin. Nyt katsomme joka sunnuntai YouTubesta jumalanpalveluksen kotikirkosta. Älkää vaan lopettako videointia!”

”Olen seurakunnan jäsen, mutta en muista olisinko koskaan osallistunut mihinkään toimintaan. Nyt seuraan joka viikko Facebook Liveä.”
(Seuraava Live 4.6. klo 18, vieraana Marko Linjala.)

”Seurakunnalla on valtavan lahjakasta porukkaa töissä. Vaikka minkälaista ja kaikenikäisille sopivaa materiaalia olette tuottaneet verkkoon.”

Verkkoon! Ei ole sattumaa, että Raamatussa puhutaan kalastajista ja verkoista. Vertauskuvallisesti se taipuu nyt seurakunnan uuteen normaaliin. Verkossa surffaileva seurakuntakin otetaan tosissaan.

”Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon – kaikkiaan sataviisikymmentäkolme – verkko ei revennyt.” Johannes 21:11.

Kuulumisiin ja näkemisiin.
Anu Heiskanen, tiedottaja

19 touko

Saanko minä mennä kirkkoon?

Äitini on 85-vuotias, siis riskiryhmää. Aktiivinen, hyväkuntoinen ja perusterve ihminen, mutta silti riskiryhmää. Kahden kuukauden poikkeusolojen aikana on jatkuvasti mietitty, mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Aktiivinen osallistuminen ja vastuunkantaminen vaihtui hetkessä hiljaiseksi elämäksi kotona, viikon lukuisat kohtaamiset toisten ihmisten kanssa katkesivat. Mitä nyt?

Äiti ulkoilee joka päivä, vaikka jalat tulevatkin kipeiksi, hienoa! Pari kertaa hän on käynyt kesäpaikassaankin autollaan, hienoa! Puhelin on ollut hyvässä käytössä – joka päivä Äiti juttelee puhelimessa parin ystävän tai tuttavan kanssa, hienoa! Ja netin käyttö, se on löytänyt aivan uusia malleja. Normaaliolojen sähköpostit, pankkiasiat ja kuvien katselemiset ovat saaneet seurakseen jumalanpalvelusten seuraamisen. Sunnuntai menee kuulemma mukavasti, kun etsii jumalanpalveluksen kotikirkosta ja sitten Nokialta ja sitten ehkä vielä jonkin kolmannenkin. Varsinkin, kun kaikkien niiden katselemiseen menee ylimääräistä aikaa, ennen kuin sivu on löytynyt ja ennen kuin ääni on löytynyt ja niin edes päin. Aina ääni ei löydykään, mutta vielä se ei ole lannistanut, vaan uusiin yrityksiin tabletin kanssa käydään yhä uudestaan. Ylpeä olen äidistäni.

Ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvan kysymys on koko ajan: mahtaako kesän aikana olla tapahtumia, joihin osallistua ja isoimpana: Saanko minä mennä kirkkoon? Olen kertonut Äidille meidän seurakuntamme ymmärryksen ohjeiden soveltamisesta: seurakunta ei voi järjestää tilaisuuksia, jotka on suunnattu riskiryhmiin kuuluville. Osallistumisessa yleiseen toimintaan vastuu on ihmisellä itsellään – kirkon ovelta ei varmaan ketään käännytetä pois, mutta jokaisen – erityisesti riskiryhmään kuuluvan – on arvioitava, onko se riittävän turvallista.

Juuri tätä kirjoittaessani ilmestyi piispojen uusi ohje jumalanpalveluksista: Jumalanpalveluksiin voi 1.6.2020 alkaen osallistua yli 50 henkeä edellyttäen, että niissä noudatetaan viranomaisohjeita tilaisuuksien turvallisesta järjestämisestä. Henkilömäärä suhteutetaan aina 1–2 metrin turvavälein tilaan sopivaksi. Enimmäisosallistujamäärä on 500 henkeä.

Passintarkastusta kirkon ovella ei kesällä varmaankaan tarvita, harkintaa ja hyvää käytöstä kylläkin – koronaäidiltäni ja jokaiselta.

Timo Uotila, pastori

06 touko

Kotona kirkossa

Tietokone auki, klikkaus Nokian seurakunnan nettisivuille, odottelua YouTube-kanavan avautumisesta, näkymä Siuron kirkon alttarista – jumalanpalvelus alkaa.

Kotikirkkoni ikkunasta avautuu näkymä Pyhäjärvelle, jossa tänäänkin muutama rohkea veneilijä on jo liikenteessä. Eilisen kevätsateen seurauksena rannan puut alkoivat heikosti vihertää. Levollinen järvimaisema on oivallinen tausta hartaalle virrenveisuulle.

Lassi-papin rauhallinen olemus ilmestyy tietokoneen ruudulle. Keskityn kuuntelemaan.

Taas kerran ihmettelen, millaisia moniosaajia seurakunnan työntekijöissä onkaan. Jumalanpalvelusta elävöittämään syntyy omin voimin myös vaikuttavaa musiikkia.
Ja omin voimin on tehty tämä mahtava digiloikkakin, joka on mahdollistanut meille seurakuntalaisille kokea yhteisöllisyyttä kokoontumiskielloista huolimatta.

Pääsiäisviikon nettitoteutukset tempaisivat mukaansa. Koskaan aiemmin en ole niin aktiivisesti osallistunut pääsiäisviikon tapahtumiin. Kiirastorstain ehtoolliskirkkokin oli vaikuttava, vaikka ehtoollista en päässytkään nauttimaan. Pääsiäissunnuntain jumalanpalvelukseen osallistui kanssani yli 80 seurakuntalaista.

Seurakunnan työntekijät ovat tuottaneet muutakin hengellistä elämää ja yhteisöllisyyttä tukevaa materiaalia nettisivuille. Veikkaisin, että näillä luovilla ratkaisuilla on saavutettu yhteys sellaisiinkin seurakuntalaisiin, jotka eivät aktiivisesti osallistu seurakunnan tilaisuuksiin.

Taitaapa käydä niin, että kun poikkeusoloista siirrymme uuteen normaaliin, seurakunta toimii sekä livenä että verkossa. Ainakin Nokian seurakunnassa on valmius näin toimia.

Tuija Kiiskinen
kirkkovaltuuston puheenjohtaja