Eilen oli loppiainen. Loppui loma. Ja loppui kummallinen joulu. Kuusi on viety pihalle ja koti purettu joulusomistuksesta niin kuin joka vuosi. Muuten ei monikaan asia ollut kuin joka vuosi. Eikä tämä uusi vuosikaan ihan tavanomaisissa tunnelmissa ala, jos katselee rapakon taa.
Joulun kummallisuus alkoi jo siitä, etten päässyt kirkkoon laulamaan Kauneimpia Joululauluja. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten tällainen laulutaidoton ja musikaalisesti lahjatonkin kerran vuodessa unohtaa edellä mainitut ”puutteet” ja laulaa sydämensä kyllyydestä.
Sitten tuli ilmoitus, ettei joulun muitakaan tapahtumia ja messuja pidetä. Ou nou!
Jos eläisimme aikaa pari vuosikymmentä sitten, ei joululaulujen laulamiseen ja hartauselämän viettoon olisi juurikaan ollut tarjolla yhteisöllisiä kokemuksia. Nyt digiaikakaudella onneksi saimme lohtua verkossa toteutetuista Kauneimmat Joululaulut -tapahtumista (vaikka niitäkin jotkut rikolliset yrittivät sabotoida), joulun ajan hartauksista ja jumalanpalveluksista.
Olemme jo tottuneet pandemian mukanaan tuomiin muutoksiin, mutta kyllä silti, hei, j o u l u. Olihan tämä vähän pliisu, vaikka vaihtoehtojakin oli tarjolla.
Tällä kaavalla aloitetaan tätäkin vuotta. Toimintarajoitukset ovat päällä ainakin 18.1.2020 asti. Veikkaan, että vielä senkin jälkeen. (Samalla toivon, että olen väärässä!) Syytä on ollakin varovainen, ettei seuraavakin joulu mene pelkästään verkkoon. Toivoa pandemian päättymisestä on lupailtu rokotusten myötä, vaikka hitaasti. Itse aion ottaa rokotuksen heti, kun mahdollista.
Anu Heiskanen, tiedottaja, joka katsoo kaikesta huolimatta toiveikkaana ylös ja tulevaan
Kuva julkaistu Nokian seurakunnan some-kanavissa loppiaisena 2020. Teksti Malmin seurakunnan joulukalenterista.
