26 loka

Marraskuun harmaus on mahdollisuus

Autoradiossa Edu Kettunen laulaa kuinka radiossa räyhää tylsä blues. Lauluun kirjoitetut elämänkohtalot ovat alakuloisia: tuulet kylmenevät ja ruusut lakastuvat. On stadin lokakuu. Niin hyvin tunnistan tuon hitaan nahistumisen syksyn edetessä. Elokuulla innostun joka vuosi kun nenään käy sanomalehteä hakiessa ensimmäinen syksyn aromi. Kellastuvat lehdet riemastuttavat, samoin ne ikään kuin kirkkaammat värit, teräväpiirtoisemmat maisemassa. Muuttolintujen aurat ihmetyttävät minua aina, miten ne osaavat lentää aurassa niin tarkoituksenmukaisesti.

Näiden havaintojen jälkeen alkaa selviämistaistelu, joka alkaa suunnilleen kellon siirtämisestä talviaikaan. Pimeys rymähtää niskaan. Maisema on lopettanut värien käytön. Päällimmäisenä sävynä on harmaus, jota vahvistaa tihkusade. Miljoonasade lauloi tästä kauan sitten, kuinka päivät raahautuvat varisparven lailla. Se on edelleen niin sattuvasti sanottu. Vaikka olisi miten aikuinen ihminen ja pitäisi olla ymmärrystä ja kestävyyttä sietää olosuhteita, marraskuu tekee minulle joka vuosi vaikeaa. Lähinnä tekisi mieli käpertyä kerälle, syödä napsuttaa talvivarantoa, lukea kirjoja ja polttaa kynttilöitä, pyrkiä pysymään kotona.

Päivän kahden jälkeen talvehtiminen alkaisi luultavasti kyllästyttää, mutta mieliala tuskin juuri kohoaa. Näiden tuntemusten ja kokemusten kanssa en ole suinkaan yksin. Asiantuntijat kutsuvat nahkeutta kaamosväsymykseksi.

Tänä vuonna töissä ajattelimme lähteä tutkimaan marraskuisia vaikeuksia yhdessä. Ja oikeastaan nähdä sen koko marraskuun hämärän valtavana mahdollisuutena kulkea läpi. Marraskuu kääntyi muotoon #harraskuu. Seurakunnan sosiaalisessa mediassa julkaistaan viikoittain aineistoa, joka voi antaa virikettä ja virkeyttä mieleen. Ehkä niitä voisi sanoa selviytymisen keinoiksi tai virikkeiksi. Sellaisen mahdollisuuden tarjoamista, että tänä vuonna marraskuusta ei koitettaisi selvitä suomalaisittain kunniakkaasti sisulla ja hampaat kirskuen. Saisi ihan luvan kanssa viipyä hämärän hyssyssä ja tutkia sielunsa tilaa. Lepotilaa tarvitaan, että jokin voisi alkaa kasvaa. Sen kasvun mahdollisuuksia tuodaan näytille.

Psalmiin 17 on kirjoitettu:

”Minä huudan sinua avuksi,
Jumala, ja sinä vastaat minulle.
Kuuntele minua, kuule, mitä puhun sinulle.
Osoita minulle ihmeellistä hyvyyttäsi!
Varjele minua niin kuin silmäterääsi,
peitä minut siipiesi suojaan.”

Koitan muistaa tästä pari sanaa, rivin tai kaksi, jotka voisi sanoa itselleni mielessä kun marraskuu tukistaa sielua. Varjele minua ja meitä, että jaksaisimme odottaa ensimmäisen adventtikynttilän syttymistä, kun elämme tämän marraskuun.

Eeva-pappi

19 loka

Toimintakeskus Urhattu

Urhatun tarina alkaa vuodesta 1967, kun ensimmäinen rakennus, nykyinen B-talo, rakennettiin Pyhäjärven rannalle. 1980-luvulla rakennettiin rantasauna ja 1990-luvulla päärakennus, A-talo. Kaikkia rakennuksia ja ulkotiloja on remontoitu ja modernisoitu vastaamaan nykyajan tarpeita.

Urhattu sijaitsee luonnonkauniilla paikalla aivan Pyhäjärven rannalla. Laiturilta avautuva järvimaisema on vertaansa vailla. Järvi ja ympäröivä maasto tarjoavat autenttisia luontoelämyksiä niin kesällä kuin talvellakin, aivan Nokian lähellä.

Vuosikymmenten aikana Urhatussa on vieraillut tuhansia ihmisiä leireillä, kursseilla, perhejuhlissa, kokouksissa, kerhoissa ja monissa erilaisissa tilaisuuksissa. Pyhäjärvessä on polskittu rantasaunan löylyjen välissä ja rannalla poltettu kokkoja juhannuksina. Luonnossa on käyty samoilemassa, hiihtämässä, kiipeilemässä ja keräämässä mustikoita. Sisätilossa on opiskeltu kristinoppia ja muuta tärkeää, on kastettu lapsia ja naurettu niin maan perusteellisesti. Joskus on laskeuduttu viettämään hiljaisuuden retriittiä. Makkaraa ja lettuja on paistettu, vaikka ei Urhatussa nälkä pääse muutenkaan yllättämään.

Maailma on muuttunut Urhatun alkuajoista ja kehitystä on seurattu. Luentotilojen ilmalämpöpumput, langaton verkkoyhteys ja ajanmukainen av-laitteisto takaavat miellyttävät olot vaativampaankin työskentelyyn.

Osana tätä kehitystä Urhatun nimi on muuttunut hieman vanhahtavasta Leiri- ja kurssikeskuksesta nykyaikaisemmaksi ja käyttötarkoitusta vastaavammaksi Toimintakeskus Urhatuksi.

Anu Heiskanen, tiedottaja

 

 

 

 

 

 

06 loka

Kävin kirkossa

Mikkelinpäivänä istuin kirkonpenkissä maski kasvoillani. Se oli uusi kokemus; ei niin miellyttävä, mutta ei vaikeuttanut messuun osallistumista. Maskit, turvavälien huomioiminen ja käsien desinfiointi ovat meidän keinojamme varjella toisiamme vakavalta sairaudelta. Tunsin ylpeyttä seurakunnastamme vastuullisena yhteisönä.

Kotimatkalla mietin kesäisiä kirkossakäyntejäni. Vaikka nettikirkkokin osoittautui keväällä toimivaksi, oli riemullista kesäkuun alussa taas päästä aistimaan harrasta tunnelmaa kirkon seinien sisäpuolelle. Jatkoin kesäisien kirkkokokemusten keräämistä osallistumalla messuun omalla tavallaan viehättävissä Tottijärven kirkossa, Suoniemen kirkossa, Siuron kirkossa ja Pinsiön kirkossa. Näissä pienemmissä kirkoissa messukävijä tuntee olonsa kotoisaksi ja kirkkokahveilla kuulumisia vaihdetaan oudompienkin kesken.

Kirkot ovat aina kiehtoneet minua. Hartaan tunnelmansa lisäksi ne kertovat paikkakunnan historiasta ja niissä voi nähdä hienoja taideaarteita.  Niinpä lähes jokaisella reissullani suuntaan myös kirkkoon, valitettavasti monen kirkon ovi on kiinni ja on tyydyttävä ihailemaan ympäristöä, hautausmaata ja sankarihautaa.

Kesällä matkailin muutamana päivänä turvallisesti kotimaassa ja tutustuin mm. idylliseen Reposaareen. Reposaaren kirkko kiinnosti erityisesti siksi, että halusin nähdä presidenttiparimme vihkikirkon. Kirkon ovet olivat kutsuvasti auki, vaikka maalaustelineitä näkyi sen ympärillä. Paikalle tuli opas, joka riisui maalin tahrimat kintaansa ja tarjoutui kertomaan kirkosta. Todellinen moniosaaja: maalari ja opas!

Länsi-Suomessa on kauniita kirkkoja ja Euran kirkon parkkipaikka sopi erinomaisesti eväiden syöntipaikaksi. Kirkon ympäristö oli siisti ja sankarihauta hyvin hoidettu. Kirkkoon vaan ei päässyt sisälle.

Poikkesin kesällä myös Pälkäneen rauniokirkossa, jonka kirkkomuurit rapautuvat vähitellen. Mutta vaikuttava oli tunnelma sielläkin.

Kirkko on paikkakunnan maamerkki ja kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus, jonka monikäyttöisyyttä seurakunnat pohtivat. Usealle meistä se viestii jostakin pysyvästä tässä myllerrysten maailmassa.

Kirkon kokemuksen voi saada aikaan myös ilman jyhkeitä seiniä ja arvokasta ympäristöä. Kesällä pyöräilin Kehon siirtolapuutarhan kerhomajalle, johon oli kokoontunut parikymmentä seurakuntalaista sanan ääreen. Timo-papin repusta ilmestyi tarvikkeet alttariksi ja komeasti soi lapionvarsi kirkonkellona. Ulkona pauhasi ukkoskuuro, mutta sisällä oli lämmin ja harras tunnelma.

Tuija Kiiskinen
kirkkovaltuuston puheenjohtaja