08 syys

Kuka ”lähimmäinen”?

Mieleeni nousee ote omasta päiväkirjastani ollessani vapaaehtoistöissä Afrikassa.

”Katseeni kiinnittyy katua ylittävään pieneen ihmiseen. Välimatkan vuoksi, en erota onko hän tyttö vai poika. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että joudun siristämään silmiäni. Lapsi kävelee tien yli ja mutkittelee ihmisjoukon läpi syrjäiselle tielle, samalle jolla minä seison. Nyt erotan että pieni tulija on poika. Talojen varjossa näen pojan tarkemmin ja arvioin hänen olevan noin viisivuotias. Poika lähestyy ja huomaan että hän tuijottaa minua. Ei kuitenkaan epäkohteliaan terävästi, vaan tutkivasti. Katselen poikaa tämän lähestyessä ja hänen ujoa hymyään. Lapsi seisoo tuota pikaa edessäni, vain puolen metrin päässä. Katson häntä hämmentyneenä, hiljaa. Tutkin poikaa katseellani, samoin kuin hän tuntuu tutkailevan minua.

Pojalla ei ole kenkiä, vaan pieniä varpaita peittää kuivunut punertava savinen kerros. Lapsi on ilman paitaa ja ohuen ihon alta loistaa kylkiluut. Siniset sivusaumasta revenneet polvenpituiset housut ovat ainoa vaatekappale mitä hänellä on yllään. Kaksin käsin hän pitelee itseään pidempää puukeppiä tiukasti, niin kuin se olisi suurin aarre mitä hänellä on koskaan ollut. Viitisentoista sekuntia hiljaisuudessa, kunnes hän vapauttaa toisen kätensä ja ojentaa sen minua kohti. Pieni käsi ojentuneena minua kohti, mietin mitä hän odottaa. Rahaako hän haluaa, vai mikä on ojentuneen kämmenen tarkoitus?

Pojan ujo hymy muuttuu tuttavalliseksi leveäksi iloiseksi virneeksi. Käsi on edelleen ojentuneena minua kohti ja hän sanoo iloisella, reippaalla äänellä ja täydellisellä englannilla “How are you?”. Tartun pojan käteen ja hänen pieni kätensä puristaa omaani. Lapsi toistaa kysymyksensä. Kasvoilleni leviää hymy ja vastaan pojalle “I am fine, thank you. How are you?” Katson poikaa ja hän hymyilee, hymyilen takaisin. Pitelen hänen kättään muutaman sekunnin ja poika vastaa minun kysymykseeni hymyllä. Otteemme irtoaa ja poika astuu muutaman askeleen taaksepäin ja lähtee kävelemään pois. Hän kääntyy vielä kerran katsomaan minua. Hymyilen luultavasti leveämmin kuin koskaan ja katson pojan perään. Pian tuo poika katoaa talojen ja puiden varjoihin. Seison auringossa ja alan nauraa.”

Elämä on hassua, sillä ikinä ei tiedä, kuinka paljon jokin tilanne tai kohtaaminen toiseen vaikuttaa. Hyvä synnyttää hyvää ja ilo kasvattaa iloa. Kohdellaan toisiamme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Hymy ei maksa mitään.

Carita Kinnunen, joka on toiminut kesän kesätyöntekijänä ja syksyn Anna-Leena Wihisen sijaisena nuorisotyössä. Carita siirtyy uusiin haasteisiin tällä viikolla ja Anna-Leena palaa töihin.