toukokuu 2020

Joka paikassa on pitkin kevättä puhuttu digiloikista. Seurakuntakin harppasi sellaisen hypyn, ettei olisi uskonut. Vaan löytyipäs voittaja sillekin. Ainakin nopeudessa. Nimittäin kesä. Ensin maisemassa alkoi olla utuinen vihreä sävy, sitten selkeämmin vihreitä pisteitä, hetkessä kaikkialla pelkkää vihreää.

Ei yhtä nopeasti, mutta kuitenkin, alkaa yhteiskuntakin avautua viruksen hellittäessä otettaan. Kaikki ei silti ehkä koskaan palaa samanlaiseksi, mitä oli ennen pandemiaa. Puhutaan uudesta normaalista.

Kesällä seurakunnassakin voidaan avata joitain toimintoja. Konfirmaatiomessuja lukuun ottamatta messut ovat avoimia turvallisuusmääräyksiä noudattaen, lakisääteiset rippikoulujen intensiivijaksot saadaan toteuttaa, kesätoimintoja lapsi- ja koululaisperheille järjestetään turvallisesti. Rinnalla jatkuvat videoidut messut, muut videoinnit ja muu sosiaalisen median toiminta (Facebook, Instagram, Twitter).

Mitä on seurakunnan uusi normaali? Saamamme palaute liikuttaa:

”Äiti ei ole kuntonsa vuoksi päässyt osallistumaan jumalanpalvelukseen vuosikausiin. Nyt katsomme joka sunnuntai YouTubesta jumalanpalveluksen kotikirkosta. Älkää vaan lopettako videointia!”

”Olen seurakunnan jäsen, mutta en muista olisinko koskaan osallistunut mihinkään toimintaan. Nyt seuraan joka viikko Facebook Liveä.”
(Seuraava Live 4.6. klo 18, vieraana Marko Linjala.)

”Seurakunnalla on valtavan lahjakasta porukkaa töissä. Vaikka minkälaista ja kaikenikäisille sopivaa materiaalia olette tuottaneet verkkoon.”

Verkkoon! Ei ole sattumaa, että Raamatussa puhutaan kalastajista ja verkoista. Vertauskuvallisesti se taipuu nyt seurakunnan uuteen normaaliin. Verkossa surffaileva seurakuntakin otetaan tosissaan.

”Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon – kaikkiaan sataviisikymmentäkolme – verkko ei revennyt.” Johannes 21:11.

Kuulumisiin ja näkemisiin.
Anu Heiskanen, tiedottaja

Äitini on 85-vuotias, siis riskiryhmää. Aktiivinen, hyväkuntoinen ja perusterve ihminen, mutta silti riskiryhmää. Kahden kuukauden poikkeusolojen aikana on jatkuvasti mietitty, mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Aktiivinen osallistuminen ja vastuunkantaminen vaihtui hetkessä hiljaiseksi elämäksi kotona, viikon lukuisat kohtaamiset toisten ihmisten kanssa katkesivat. Mitä nyt?

Äiti ulkoilee joka päivä, vaikka jalat tulevatkin kipeiksi, hienoa! Pari kertaa hän on käynyt kesäpaikassaankin autollaan, hienoa! Puhelin on ollut hyvässä käytössä – joka päivä Äiti juttelee puhelimessa parin ystävän tai tuttavan kanssa, hienoa! Ja netin käyttö, se on löytänyt aivan uusia malleja. Normaaliolojen sähköpostit, pankkiasiat ja kuvien katselemiset ovat saaneet seurakseen jumalanpalvelusten seuraamisen. Sunnuntai menee kuulemma mukavasti, kun etsii jumalanpalveluksen kotikirkosta ja sitten Nokialta ja sitten ehkä vielä jonkin kolmannenkin. Varsinkin, kun kaikkien niiden katselemiseen menee ylimääräistä aikaa, ennen kuin sivu on löytynyt ja ennen kuin ääni on löytynyt ja niin edes päin. Aina ääni ei löydykään, mutta vielä se ei ole lannistanut, vaan uusiin yrityksiin tabletin kanssa käydään yhä uudestaan. Ylpeä olen äidistäni.

Ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvan kysymys on koko ajan: mahtaako kesän aikana olla tapahtumia, joihin osallistua ja isoimpana: Saanko minä mennä kirkkoon? Olen kertonut Äidille meidän seurakuntamme ymmärryksen ohjeiden soveltamisesta: seurakunta ei voi järjestää tilaisuuksia, jotka on suunnattu riskiryhmiin kuuluville. Osallistumisessa yleiseen toimintaan vastuu on ihmisellä itsellään – kirkon ovelta ei varmaan ketään käännytetä pois, mutta jokaisen – erityisesti riskiryhmään kuuluvan – on arvioitava, onko se riittävän turvallista.

Juuri tätä kirjoittaessani ilmestyi piispojen uusi ohje jumalanpalveluksista: Jumalanpalveluksiin voi 1.6.2020 alkaen osallistua yli 50 henkeä edellyttäen, että niissä noudatetaan viranomaisohjeita tilaisuuksien turvallisesta järjestämisestä. Henkilömäärä suhteutetaan aina 1–2 metrin turvavälein tilaan sopivaksi. Enimmäisosallistujamäärä on 500 henkeä.

Passintarkastusta kirkon ovella ei kesällä varmaankaan tarvita, harkintaa ja hyvää käytöstä kylläkin – koronaäidiltäni ja jokaiselta.

Timo Uotila, pastori

Tietokone auki, klikkaus Nokian seurakunnan nettisivuille, odottelua YouTube-kanavan avautumisesta, näkymä Siuron kirkon alttarista – jumalanpalvelus alkaa.

Kotikirkkoni ikkunasta avautuu näkymä Pyhäjärvelle, jossa tänäänkin muutama rohkea veneilijä on jo liikenteessä. Eilisen kevätsateen seurauksena rannan puut alkoivat heikosti vihertää. Levollinen järvimaisema on oivallinen tausta hartaalle virrenveisuulle.

Lassi-papin rauhallinen olemus ilmestyy tietokoneen ruudulle. Keskityn kuuntelemaan.

Taas kerran ihmettelen, millaisia moniosaajia seurakunnan työntekijöissä onkaan. Jumalanpalvelusta elävöittämään syntyy omin voimin myös vaikuttavaa musiikkia.
Ja omin voimin on tehty tämä mahtava digiloikkakin, joka on mahdollistanut meille seurakuntalaisille kokea yhteisöllisyyttä kokoontumiskielloista huolimatta.

Pääsiäisviikon nettitoteutukset tempaisivat mukaansa. Koskaan aiemmin en ole niin aktiivisesti osallistunut pääsiäisviikon tapahtumiin. Kiirastorstain ehtoolliskirkkokin oli vaikuttava, vaikka ehtoollista en päässytkään nauttimaan. Pääsiäissunnuntain jumalanpalvelukseen osallistui kanssani yli 80 seurakuntalaista.

Seurakunnan työntekijät ovat tuottaneet muutakin hengellistä elämää ja yhteisöllisyyttä tukevaa materiaalia nettisivuille. Veikkaisin, että näillä luovilla ratkaisuilla on saavutettu yhteys sellaisiinkin seurakuntalaisiin, jotka eivät aktiivisesti osallistu seurakunnan tilaisuuksiin.

Taitaapa käydä niin, että kun poikkeusoloista siirrymme uuteen normaaliin, seurakunta toimii sekä livenä että verkossa. Ainakin Nokian seurakunnassa on valmius näin toimia.

Tuija Kiiskinen
kirkkovaltuuston puheenjohtaja