10 helmi

#sinäriität

”Kilistellään, kilistellään”,

totesi ystävällisesti hymyilevä mies, joka tiputti kolikkonsa keräyslippaaseeni perjantaina illan suussa Prismassa. Parituntinen yhteisvastuukerääjänä oli mielenkiintoinen ja mukava kokemus. Huomasin, että kolikkoja lippaaseen pudotettavaksi löytyi enemmän kaikenikäisiltä mieshenkilöiltä; naiset ehkä vähemmän keräävät kolikkoja taskuihinsa.

Kassajonossa oli lapsiperheitä, joissa vanhemmuus näytti olevan hallussa: vanhemmat olivat rauhallisia ja lapset iloisia. Vanhemmuuden tukeminen keräyskohteena on oivallinen tässä vaatimuksia latelevassa yhteiskunnassamme. Riittämättömyyden tunne ei ole vierasta kenellekään parhaaseen pyrkivälle vanhemmalle.

Lipaskerääjänä kohtaa hymyileviä ja vakavia katseita, mutta myös poiskäännettyjä kasvoja. Aidoimmat katseet kohdistavat lapset, joista jotkut jopa vilkuttavat ohikulkiessaan.

Missähän vaiheessa itse kadotin tuon avoimen lapsen katseen ja aloin mieluummin tuijottaa kengän kärkiäni?

Nokialaisissa perheissä ruokaostoksia tehdään koko perheen voimin, mutta usea isäksi ajattelemani pakkasi ostoksiaan yksinkin. Ympäristötietoisuuskin on Nokialla hyvin omaksuttu, aika monella oli omat kassit mukana eikä muovikasseja tarvittu.
Parituntisen havainnoinnin perusteella voi myös todeta, että Sushi-ateria lienee päihittänyt perjantaipizzan nokialaisten ruokapöydässä.

Ilahduttavaa oli, että lipaskeräykseen osallistuneet tunnistivat Yhteisvastuukeräyksen ja kohteenkin. Minulle Yhteisvastuukeräykseen osallistuminen kuuluu lapsuudenkodista siirtyneisiin perinteisiin. Muistan, kuinka meillä odotettiin tuttua kerääjää raha valmiiksi varattuna ja varmistettiin, että antamamme summa ei ainakaan alittanut naapureiden lahjoituksia.

Yhteisvastuu on muuten mainio sana! Paremmin ei voisi ilmaista konkreettista välittämistä lähimmäisestä.

Tuija Kiiskinen
kirkkovaltuuston puheenjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *