helmikuu 2020

Antti Tuisku laulaa uudella levyllään nerokkaan biisin Kahvia ja pullaa. Siinä kaivataan omaa joukkoa, jossa saan olla turvallisesti kotonani, on se sitten ”hiihtoliitto tai joku pervoilukerho… hengen ja tiedon seura tai mikä virveliryhmä vaan”. Ryhmä, missä tunnen säännöt, missä ajatellaan samalla tavalla, käyttäydytään tuttujen mallien mukaan.

Mietin, onko meidän odotuksemme seurakuntaa kohtaan tällaista kahvia ja pullaa –odotusta. Minun oma joukkoni, jossa ei tarvitse pelätä, että omaa tapaa ajatella tai toimia tarvitsisi tarkistaa. Mietin tätä myös meidän seurakuntaviikkomme osalta – halua tai rohkeutta lähteä mukaan tilanteisiin, joilla ei ollut tuttua nimikettä tai tuttua formaattia, löytyi vähemmän kuin olin toivonut. Viikon aikana tarjolla oli melkoinen kirjo seurakuntamme elämää, kovin harva sen myötä lähti liikkeelle kohtaamaan mitään itselle uutta. Kovin harva antautui vaaraan yllättyä siitä, että kotiseurakunta on tätäkin.

Onko kansankirkkomme seurakunta täällä Nokialla kahvia ja pullaa -kerho vai jotain muuta? Pitäisikö olla, saako olla? Liitynkö minä taatusti tuttuun ja turvalliseen, vai liitynkö niiden joukkoon, jotka omalla tavallaan, omina itsenään etsivät ja kaipaavat yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin?

”Tuntuu että kaikil muil on paikka / Niil on oma meidän jengi seuraa / Mis voi aina sunnuntaisin olla / Puku päällä muiden kaa. / Tuntuu että kaikil muil on suunta / Niil on oma ryhmän sääntökirja / Eikä niiden tarvi aprikoida / Tekikö ne virheen taas” (Kahvia ja pullaa, teksti Saara Törmä, Kalle Lindroth, Jurek, Antti Tuisku, Aku Rannila).

Laulaako Antti Tuisku siitä miksi meidän seurakunnastamme jää niin kovin vieraaksi kovin monelle seurakuntalaiselle?

Timo Uotila, pastori

”Kilistellään, kilistellään”,

totesi ystävällisesti hymyilevä mies, joka tiputti kolikkonsa keräyslippaaseeni perjantaina illan suussa Prismassa. Parituntinen yhteisvastuukerääjänä oli mielenkiintoinen ja mukava kokemus. Huomasin, että kolikkoja lippaaseen pudotettavaksi löytyi enemmän kaikenikäisiltä mieshenkilöiltä; naiset ehkä vähemmän keräävät kolikkoja taskuihinsa.

Kassajonossa oli lapsiperheitä, joissa vanhemmuus näytti olevan hallussa: vanhemmat olivat rauhallisia ja lapset iloisia. Vanhemmuuden tukeminen keräyskohteena on oivallinen tässä vaatimuksia latelevassa yhteiskunnassamme. Riittämättömyyden tunne ei ole vierasta kenellekään parhaaseen pyrkivälle vanhemmalle.

Lipaskerääjänä kohtaa hymyileviä ja vakavia katseita, mutta myös poiskäännettyjä kasvoja. Aidoimmat katseet kohdistavat lapset, joista jotkut jopa vilkuttavat ohikulkiessaan.

Missähän vaiheessa itse kadotin tuon avoimen lapsen katseen ja aloin mieluummin tuijottaa kengän kärkiäni?

Nokialaisissa perheissä ruokaostoksia tehdään koko perheen voimin, mutta usea isäksi ajattelemani pakkasi ostoksiaan yksinkin. Ympäristötietoisuuskin on Nokialla hyvin omaksuttu, aika monella oli omat kassit mukana eikä muovikasseja tarvittu.
Parituntisen havainnoinnin perusteella voi myös todeta, että Sushi-ateria lienee päihittänyt perjantaipizzan nokialaisten ruokapöydässä.

Ilahduttavaa oli, että lipaskeräykseen osallistuneet tunnistivat Yhteisvastuukeräyksen ja kohteenkin. Minulle Yhteisvastuukeräykseen osallistuminen kuuluu lapsuudenkodista siirtyneisiin perinteisiin. Muistan, kuinka meillä odotettiin tuttua kerääjää raha valmiiksi varattuna ja varmistettiin, että antamamme summa ei ainakaan alittanut naapureiden lahjoituksia.

Yhteisvastuu on muuten mainio sana! Paremmin ei voisi ilmaista konkreettista välittämistä lähimmäisestä.

Tuija Kiiskinen
kirkkovaltuuston puheenjohtaja