marraskuu 2017

27 marras

Tupaten täynnä

Pikkusta vajaa viikko sitten Nokian kirkko oli ääriään myöten täynnä. Siis ihan täynnä, niin että juurikaan enempää porukkaa ei olisi väkisinkään voinut sulloa sisään. Ainakin 780 ihmistä näin ollen, arvatenkin enemmän.
Suomi 100-juhlavuoden yhtenä tapahtumana seurakunta järjesti Lasse Heikkilän Suomalaisen messun. Messu oli oikein juhlaversio. Ihan syystä. Teos koskettaa monin tavoin itsenäisyyden ajan historiaa ja on musiikillisesti sukua suomalaiselle kansanmusiikille. Joten ihan syystä messu kutsui väen kirkkoon.
Ja väki viihtyi. Positiivista palautetta on tullut paljon. Tässä poimintoja Facebook-sivultamme ”Huikea ilta oli! Kiitos!”, ”Upea ilta, kaunis kiitos.”, ”Mahtava elämys. Kiitos.”, ”Olipa hieno ja koskettava konsertti! KIITOS!”, ”Oli kyllä hieno konsertti!”, ”Upea ja koskettava.”
Osallistujien ikähaitari soi kauniisti kansanmusiikin tahtiin ja musiikillisesti tehtiin yhteistyötä yli seurakuntarajojen, kun toteuttamassa olivat Valkia-ryhmä, Sarastus-kuoro, Sastamalan gospelkuoro ja lauluyhtye Pisara solisteinaan mm. ihastuttavat Helmi ja Ilmari.

Nokian kirkon upean tähtitaivaan alla on hyvä kokoontua, välillä musisoimaan, välillä hiljentymään, aina tervetulleena.
Anu Heiskanen, tiedottaja

17 marras

Kotitoimistokissa-Jojon opetuksia

Minulla on kotitoimistossani laiskan pulskea ”apulainen”, kissa nimeltä Jojo. Jojo on 13,5-vuotias maatiaiskissa pienellä norjalaisen metsäkissan mausteella. Luonne on leppoisa ja ystävällinen, ollenkaan unohtamatta kissamaista arvokkuutta.
Jojolla on pääsääntöisesti hyvä olla ja se kehrää joskus nukkuessaankin. Ruokahalunsa se ilmaisee naukumalla kovaan ääneen: ”VAU – VA” ja kun syömisen jälkeen siltä kysytään, oliko ruoka hyvää, se vastaa: ”OLIOLI”. Uskokaa pois, Jojo osaa puhua ihmisten kielellä.
Jojo on opettanut ihmisväelleen monia asioita; miten lempeä käytös tai toisaalta määrätietoinen naukuminen edistävät omia etuja ja toisten palveluhalukkuutta, miten tärkeää on aika-ajoin painautua toista vasten ja hyristä siinä hetki, miten ilman ulkoilevia kissoja rotat valtaisivat meidänkin asuinalueen (yäk). Jojo on myös toiminut terapeuttina milloin kellekin ihmisrievulle.
Jojo – kuten ymmärtääkseni kaikki kissat – tietävät, miten tärkeää nukkuminen on. Ja myös sen, että kun nukkuu hyvin, on tarvittaessa heti valpas ja valmiina, jos vaikka jääkaapin ovi käy ja kuuluu avattavan leikkelerasian ääni. Jotain tällaista Jumalakin tarkoittanee, kun Hän kehottaa meitä: ”Valvokaa!”


 

 

 

 

 

 

 

 

Nukutaan hyvin, että jaksetaan valvoa.
Anu Heiskanen, tiedottaja

09 marras

Vettä sataa lotuuttaa

Editoin jouluesitteen tekstejä – ja yhtäkkiä havahdun vesisateen ääneen. Vettä?! Mieli on niin joulussa, että mieluummin näkisin pakkaslumihiutaleiden heijaillen puuteroivan maiseman lumoavaksi valkoiseksi satumaaksi. Heijaillen on kaunis sana, jonka olen oppinut tyttäreltäni. ”Äiti äiti, katso, lunta sataa heijaillen!” Voi riemua. (Lotuuttaa lienee savolaisten omakeksimä sana.)

Ennen marraskuussa oli lunta. Ainakin nuoruudessani Rautavaaran korvessa takuulla oli. Tähän aikaan koulun liikuntatunneilla hiihdettiin lipsuvilla suksilla niitä latuja, jotka vuosien varrella tulivat liiankin tutuiksi. Hikinen villapaita kutitti selkää. Miksi äiti pakotti laittamaan sen? Halusi kai huolehtia, etten palele. Nyt ei palella. Lämpömittari on reippaasti plussan puolella.

On olemassa hauska sanonta: ”Suomen kesä on lyhyt, mutta vähäluminen. Tänä vuonna se osui keskiviikoksi.” Tästähän voisi vääntää talvi-version helposti. Olihan meillä jo vähän aikaa lunta maassa ja ehkä pakkastakin. Jos lopputalvi on edellisvuosien kaltainen, niin lunta tuskin tulee ja plussan tienoilla pysytään.

Huolestuttaa. Huolestuttaa, miten pärjäävät kanssaeläjät, joita pimeys painaa ja lumesta saisi edes jotain lohtua kaamokseen. Huolestuttaa, miten tämän kauniin maan ja maailman käy. Vieläkö tulevat sukupolvet saavat nauttia lumen riemuista kuten tyttäreni? Vieläkö koululaiset kiertävät tuttuja latuja mittailemassa vuosi vuodelta pidemmiksi kasvavia kuusia?

Syön välipalaksi banaanin. Olen heittää kuoret tavalliseen roskikseen, kun ei millään jak-sai-si avata biopuolen kantta. Siis oikeesti. Mikäs minua vaivaa? Olenko luovuttanut? Enkö tuon vertaa viitsi tehdä omaa osuuttani? Järkyttävää. Käväisen peilin edessä: ”Hyi sinua!”

Mutta takaisin hommiin. Työn alla olevasta esitteestä tulee kiva. Työkaverit ovat suunnitelleet vaikka mitä kiinnostavaa menoa adventista loppiaiseen ja alkuvuoteen 2018. Jouluun kuuluu salaisuudet. Minulla on yksi sellainen säilytettävänä. Tiedän, mitä Uutta tulossa -videoiden taustalta löytyy. Se selviää kaikille sitten, kun esite ilmestyy 1.12.2017.

Ollaanpas kunnolla, erityisesti näin joulun alla.
Anu Heiskanen, tiedottaja