14 elo

Fillaria pesemässä

Takana kesän iso juttu, fillarireissu. 9 päivää ja yli 1000 km Latviaa ja Viroa fillarin selässä.

Reissun jälkeen alkaa huolto – pyykin pesemistä, tavaroiden laittamista paikoilleen ja tietysti fillarin huolto. Jos kaveri kantaa sinua, pitää sinunkin huolehtia kaverista (olen kuullut, että kaikki eivät huolla tai huollata pyöräänsä edes kesäkauden jälkeen, mutta se on varmaan/toivottavasti vain urbaanilegendaa).

Pyörää läpi käydessä mietin tuttuutta. Tunnen jokaisen osan pyörissäni, osaan huoltaa niitä ja korjata niitä. Muistan vuosia sitten, kuinka meidän Antin pyörä varastettiin. Jossain vaiheessa poliisin haaviin oli tullut tuntomerkkejä vastaava pyörä. Poliisi kirjasi tyytyväisenä ylös rungolle tippuneen maalitahran – siitä kuulemma voisi erottaa pyörän muista vastaavista. Ymmärsin tämän, mutta silti se oli minulle käsittämätöntä – kyllähän minä tunsin pyörän sitä huollettuani, hoidettuani, korjattuani. Kenelle tahansa äidille on absurdia kysyä, mistä hän tietää, että tuo lapsi on hänen lapsensa. Kyllä omansa tuntee. Minä osaisin toki kertoa jokaisesta perheeni fillarista kymmeniä asioita, jotka erottavat ne muista samasta tehtaasta samalla tuotenumerolla lähteneistä, mutta varsinainen juttu on, että omansa kerta kaikkiaan vain tuntee.

Fillarista puhun, koska osaan puhua. Aika köykäisen tuntuista on silti puhua tuttuudesta ja tuntemisesta fillarin kohdalla, kun sitä vertaa vanhemman rakkauteen lapseensa tai taivaallisen Isän tuntemiseen oman lapsensa kohdalla.

Kunhan saan ajatukseni ja muistiinpanoni tämän kesän fillarireissun osalta järjestykseen, niitä voi lukea osoitteessa presti-1.blogspot.fi

Timo Uotila

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *