18 heinä

Niittämässä

Vaimolla on mahtava kukkatarha jo tyhjäksi jääneen lapsuuskotinsa pihapiirissä – oman äitinsä jäljiltä. Minä en puutarhan hoidosta ymmärrä mitään eikä se minussa mitään erityisempiä tunteitakaan herätä, mutta välillä minä toki tottelevaisesti leikkaan nurmikkoa tai sitten – niin kuin viimeisellä lomaviikolla – niitän puutarhan reuna-alueita (raivaussahan vesakkoterällä, viikate on minulle liian vaativa työkalu).

Työ ei sinänsä ole hankalaa, mutta kasvien erottaminen toisistaan on – minulle. Vaimo näyttää , mikä on rikkaruoho, mikä taas jo kukkinut tai kohta kukkiva kukka ja ihmettelee, kuinka niiden itsestäänselvät erot eivät hahmotu minulle oikein millään tavalla, vaan joudun koko ajan sammutamaan sahaa ja kysymään, saako tuosta niittää vai ei – virheitäkin joskus tulee ja rikkaruohon mukana kaatuu muutakin!

Sen tuntee, mitä rakastaa. Tärkeästä ja rakkaasta asiasta ei tarvitse muistella sen tuntomerkkejä, sen tietää ja tuntee ilman erehtymisen mahdollisuutta. Näin kukan kohdalla, näin vielä todemmin ihmisen kohdalla. Äiti tunnistaa vastasyntyneen vauvansa kovin samanoloisten kääröjen joukosta, tärkeän ihmisen tuntee jo kaukaa, vaikka ei pystyisi sanomaan, mikä tuntomerkki se on, mistä tunnistan.

Minä olen huono tunnistamaan kukkia, mutta kyllä minä sen tunnistan, mitä rakastan. Jokainen tunnistaa, eikä vain tunnista, vaan tuntee.

Minäkin tunnistan ja tunnen, kuinka paljon paremmin rakkaansa tunnistaa ja tuntee Taivaallinen Isä, jonka silmät ovat minun silmiäni paljon tarkemmat ja jonka rakkaus on minun rakkauttani paljon isompaa.

Timo Uotila