25 touko

Kirkkomakkara

On kiva, kun joskus (Mirkun talkoovastuunkantamisen myötä kesäkauden ulkopuolella joka pyhä) saa jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkokahveille. Jumalanpalveluksen yhteys, ehtoollisyhteys – ne täydentyvät sillä yhteydellä, joka tulee todeksi, kun istutaan samassa pöydässä ja jaetaan eväät.

Tänään kuuntelin, kuinka lapsi selitti äidilleen: – Tänään ei ole kirkkojätskiä, kun on kirkkomakkara.

Oli Helatorstai, reformaation juhlavuoden iso juhla ja Nokialla kirkon (varhaiskasvatuksen kevätkirkko, jossa on joskus ollut jätskitarjoilu) jälkeen mukava piknik – makkaraa grillistä, upeaa irkkumusiikkia Lassi-papin kavereineen soittaessa ja hyvää seuraa.

Kirkkomakkara. Oikeastaan huvittava sana ja samalla aivan ihana sana. Onko meille kasvamassa uusi polvi seurakuntalaisia, kristittyjä, joille jätskin jakaminen jumalanpalveluksen jälkeen on normaalitilanne ja makkaran jakaminen jumalanpalveluksen jälkeen jotain spesiaalia? Se, ettei jaettaisi mitään, on sen sijaan kummallista tai oikeastaan mahdotonta.

Minä toivon niin. Minä toivon, että sanan `kirkko´ perään liitetään koko ajan uusia määreitä ja ne kaikki ovat oikeita. Kirkkokahvit, kirkkojätski, kirkkomakkara… Ja se ateria kirkossa, missä Vapahtaja on samassa pöydässä meidän kanssamme ja kirkkoyhteys, sinä, minä, Kristus meidän kanssamme, sanassa, ehtoollisessa, meissä, sinussa.

Helatorstaina kerrotaan, kuinka Jeesus on samaan aikaan taivaassa ja samaan aikaan täällä maan päällä meidän kanssamme.  Minä olen heikolla uskollani kohtuullisen varma, että Hän jakoi meidän kanssamme tänään kirkkomakkaran.

Timo Uotila

 

13 touko

Hyviä asioita

Maailma on sotkuinen ja vaikea paikka. Kaikki tuntuu romahtavan ja kaikelle pitäisi yrittää tehdä jotain, mutta kun ei osaa…

Ja sitten maailma on hyvin yksinkertainen. 48 km fillarin selässä vetämässä joukkoa tavallisia, erilaisia, omanlaisiansa, oikeanlaisia, ihmisiä kirkkopyöräilyssä. Mukavaa tasamaata hyvässä maisemassa, ylämäkiä, jotka meinaavat olla liikaa ja ovat sittenkin vain tarpeeksi. Sen verran ponnistelua, että on hyvä pysähtyä välillä.

Viimeisenä pysähdyspaikkana Pitkäniemen kirkko ja siellä ihan lopuksi laulettiin Suvivirsi. Seurakunnan työntekijänä sitä miettii, voiko/sopiiko/kehtaako laulattaa virttä ja sitten yksi pyöräilijä kertoo, kuinka reissun huipentuma oli, kun SAIMME laulaa Suvivirren.

Pyörän selässä maailma on ymmärrettävän ja selkeän näköinen, kauniskin. Se voi olla illuusio, mutta yhtä hyvin juuri se voi olla totta, todempaa totta kuin jokin muu tosi.

Kaiken kaikkiaan minulla oli hyvä päivä Kirkkopyöräilyssä Pyhäjärven ympäri. Papinpaidassa, vaikka oli vapaapäivä ja papinpaidan päällä Kaupin Kanuunoiden ajopaita, koska pyöräily vaan on niin oikea asia.

Timo Uotila

09 touko

Nimipäivä

Tänään on minun nimipäiväni. Koko Eurooppa liputtaa sen kunniaksi (vai oliko se sittenkin Eurooppa-päivä?!). Joka tapauksessa nimipäivä on hyvä päivä. Syntymäpäivä kertoo vanhenemisesta eikä se välttämättä ole mikään erityinen riemun aihe, mutta nimipäivä kertoo siitä, että minä olen juuri minä. Nimeltä tuttu ihmisille ja myös Jumalalle. Nimeltä kutsuttu. Komeaa!

Me uskomme, että Jumalalla on taivaassa iso kirja ja siihen hän itse kirjoittaa meidän nimemme, kun meidät kasteessa otetaan hänen lapsikseen. Mukava ajatus – tuskin minun käteni tai kenenkään muunkaan pystyy kovin helposti pyyhkimään pois sitä, minkä Jumala on kirjoittanut.

Nimipäivävirressä 469 sanotaan: Nimeni moneen kirjaan piirtyy / ja monesta pois pyyhitään. / Suo, Jeesus, turva nimessäsi, / niin että taivaan kirjaan jään.

Monessa kirjassa nimi on kirjoitettuna, mutta kyllä se monesta kirjasta myös jo on pyyhkiytynyt. Kun katselee vanhaa luokkakuvaa tai edes vanhoja tuttuja ihmisiä ja paikkoja facebookista – hyvin siellä pärjätään ilman minua! Jumalakin kyllä pärjää, mutta toivottavasti ei silti pyyhi minun nimeäni pois.

Nimenä Timo muuten tarkoittaa kunnioittamista tai pelkäämistä (Timoteus = Jumalaa pelkäävä). Kuulemma yleisin elossa olevien suomalaismiesten nimi. Liputetaan siis!

Timo Uotila

02 touko

Vappupallo

Vappuna lupasin ostaa kaikille kolmelle lapsenlapselle ilmapallot torilta. Pienempien pallot sidottiin kiinni rattaisiin, mutta nelivuotias sai pallon pidettäväksi itse kiinni. Lenkki ranteeseen ja monta huolehtivaa kehotusta pitää pallosta huolta – Et sitten saa uutta, jos päästät sen karkuun….

Pallon kanssa oli hankalaa, tuuli vei sitä minne milloinkin, se oli tiellä ja haittasi muuta touhua. Niin sitten Vaarikin sai välillä pitää palloa. Jossain vaiheessa oltiin taas rauhassa kävelemässä kadulla ja nelivuotias piti itse palloaan, kun yhtäkkiä se nousi ylöspäin, katonharjan korkeudelle ja hävisi sitten korkeuksiin. Pieni ihminen jäi hämmentyneenä tuijottamaan pallon perään – juuri surullisempaa näkyä on vaikea kuvitella!

Kun ensimmäisestä kriisistä oli selvitty, huomattiin, että narulenkki oli edelleen tukevasti nelivuotiaan kädessä kiinni, pallokauppias oli siis sitonut narun huonosti palloon ja se karkasi kokonaan ilman pienen omistajansa syytä.

Tarinan opetus? Ikäviä asioita tapahtuu. Joskus aiheutamme niitä itse, joskus niitä tapahtuu muuten vaan. Niin – ja ehkä sekin, että karannut ilmapallo ei merkinnyt vapun menemistä pilalle, vaikka hetken siltä saattoi tuntuakin.

Timo Uotila