17 huhti

Pappi muumilaaksossa

Ihana, upea, hirveä, ylivoimainen. Ihana ja kauhea ja taas ihana pääsiäisvaellus on takana. 3127 oli meitä, joka kuulimme hämmentävän ilosanoman: ”Jeesus on poissa ja hän on silti meidän kanssamme joka päivä, niin hän lupasi”. Upea, hämmentävä, hieno joukko meitä ihmisiä, seurakuntalaisia, kristittyjä, Kristuksen ylösnousemukseen liitettyjä.

Kotona vaimo töissä ja viimeinen käynti kirjastossa myöhästyi vartilla – ei yhtään kirjaa luettavana. Kaivoin hyllystä rakkaasta muumikirjojen rivistä Muumilaakson marraskuun. Olen aina löytänyt itsestäni paljon Hemulia (en nyt ota kantaa televisiomuumien maailmaan, sitä en tunne enkä ymmärrä, puhun OIKEISTA muumikirjoista). Hemulit ovat ehdottoman hyvää tarkoittavia hahmoja, tekevät paljon ja huolehtivat paljosta, välttämättä eivät tosin ymmärrä, että heidän näkemyksensä elämästä ja sen hyvistä asioista ei ole sama kuin jokaisen toisen ajatus.

Muumilaakson marraskuussa Hemuli pohtii, mitä tapahtuisi, jos hän jättäisi kaiken sikseen: ”– Luultavasti ei mitään, joku muu kyllä huolehtisi kaikesta, Hemuli sanoi itsekseen.”

Siinä olen minä – hemuli, pappi. Kovasti olen tehnyt töitä, ollut tärkeä ja huolehtinut monesta. Tehnyt pääsiäisvaelluksen(kin) kanssa monenlaista, väsymykseen asti. Pitänyt itseäni korvaamattomana, ilman minua mistään ei tulisi mitään.

Ja samaan aikaan isot asiat ovat jossain ihan muualla: Kristus, joka elää, on lähellä, synnyttää uskon, toivon, rakkauden. Ylösnousemus, kuoleman voittaminen, uusi elämä, uusi toivo, uusi rakkaus…

Hemulin on vaikea ymmärtää, että oikeasti isot asiat ovat totta ilman minua. Kristus on voittanut kuoleman eikä minun tekemisilläni ole siihen mitään vaikutusta. Kristus elää, eikä se muutu miksikään siitä, mitä minä teen tai en tee.

Silti hemuleita tarvitaan tai ainakin Kaikkivaltias antaa heidän tehdä ja touhuta. Siitä olen kiitollinen tänä pääsiäisenä.  Siitäkin.

Timo Uotila

11 huhti

Pääsiäisuskontunnustukseni

”Olen nähnyt Herran. Hän on poissa ja silti hän on meidän kanssamme joka päivä – niin hän lupasi.

Hän on meidän kanssamme siellä, missä me olemme. Siellä, missä me välitämme toisistamme ja palvelemme toisiamme. Siellä, missä me rukoilemme. Siellä, missä me kokoonnumme yhteen. Siellä, missä me siunaamme leivän ja jaamme sen keskenämme.

Jeesus elää.”

Näihin Marian sanoihin päättyy pääsiäisvaelluksemme. Tai oikeastaan ei pääty. Sen jälkeen me kokoonnumme kaikki yhteisen pöydän ympärille ja jaamme keskenämme leivän ja viinirypäleet. Olemme lähellä toisiamme. Laulammekin yhdessä. Siis opettelemme sitä, mitä poissa olevan Jeesuksen oleminen mukana tarkoittaa. Huikeaa!

Vuosien varttuessa minulle on aina vähemmän tärkeää se usko, jonka huomaa tunteissa. Sen sijaan tärkeämmäksi kasvaa se usko, joka on totta, kun kohtaan toisen ihmisen ja hänessä kohtaan Vapahtajan.

Siksi pääsiäisvaellus jatkuu vielä seurakuntakeskuksen ulkopuolellakin. Jeesus on monella tapaa poissa – emme näe häntä, emme ymmärrä häntä, emme aina tiedä, mitä hän tahtoisi. Ja hän on silti meidän kanssamme. Kirjoitin varmaan oman keski-ikäisen uskoni uskontunnustuksen noihin Marian sanoihin: ”Hän on meidän kanssamme siellä, missä me olemme. Siellä, missä me välitämme toisistamme ja palvelemme toisiamme. Siellä, missä me rukoilemme. Siellä, missä me kokoonnumme yhteen. Siellä, missä me siunaamme leivän ja jaamme sen keskenämme.”

Timo Uotila

07 huhti

Pääsiäisvaelluksen alkaessa

Pääsiäisvaellus on melkoinen rutistus. Kuutisenkymmentä ihmistä on tehnyt ja tekee kokonaisuutta omalla paikallaan, joku isoja tuntimääriä, joku vähemmän, mutta kuitenkin. Käsikirjoitus ja sen jalostaminen matkan varrella, lavastuksen suunnittelu ja rakentaminen, puvut, valot… Ja sitten näyttelijät – me haparoivat harrastelijat, jotka yritämme sisäistää kokonaisuutta, kompastumme vuorosanoihin, liikumme vähän miten sattuu ja silti koko ajan kasvamme. Koko ajan löydämme ulkoisen alta jotain sisäistä ja koko ajan rohkeammin osaamme tuoda sen sisäisen myös esiin.

Eilen oli viimeinen harjoitus ennen nyt käynnistyviä esityksiä. Ei esityksestä valmista tullut, mutta jotain kasvoi, jotain nousi esiin. Matka ristiltä haudalle oli oikeasti surullinen, Getsemanen yö löysi jotain siitä syvästä hämmennyksestä, jota siihen kuuluu, risti oli painavampi nostaa pystyyn kuin aiemmin, kivi haudan suuta peittämään oli tuskainen vierittää paikalleen…

On etuoikeus tehdä projektia monen siskon ja veljen kanssa. On etuoikeus joutua oikeasti käymään läpi kaikkein isoimpia asioita – ristiä, kuolemaa, surua, yhteyttä, elämää, toivoa – ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisaikaa.

Matkan varrella olen monta kertaa miettinyt, oliko mitään järkeä ryhtyä näin isoon projektiin. Nyt ensimmäiseen esitykseen lähtiessä olen edelleen epävarma siitä, onko tämä kaikki vaivan arvoista, mutta olen minä kyllä samalla aikamoisen innostunut.

Timo Uotila