tammikuu 2017

Kirkon tilastojärjestelmä muuttui vuoden vaihteessa. Tilastointi vaihtui vuosittaisesta reaaliaikaiseen ja pitkään harmittelemamme kankea tapahtuminen määrittäminen tietyn työalan työksi (sen sijaan, että se olisi seurakunnan yhteistä työtä!) jäi pois.

Iso uusi asia oli tilastointikohdan `Yksilön kohtaaminen´ tuleminen mukaan. Tämä pitää sisällään monenlaisia kohtaamisia diakoniatyöntekijän vastaanotosta papin käymään toimituskeskusteluun ja yhtä lailla elämäntuntojen jakamiseen kassajonossa. Kohtaajina tässä voivat olla ketkä tahansa – hautausmaan työntekijät, ruokalan emännät tai kuka tahansa seurakunnan työntekijä. Hienoa on, että tähän tilastoidaan myös ne kohtaamiset, joissa kohtaajana on vapaaehtoinen seurakuntalainen. Näitä kohtaamisia tapahtuu ainakin Kulmakivessä ja ystäväpalvelun ihmisten käydessä kodeissa ja laitoksissa, tilaisuuksien ja tapahtumien yhteydessä ja ties kuinka monessa muussa tilanteessa. Emme varmastikaan saa kirjattua jokaista kohtaamista, mutta suunta on oikea: seurakuntalaisten seurakunta, kristitty lähimmäisenä, kuormien jakaminen siskojen ja veljien kesken, rinnalla kulkeminen.

Omassa ajattelussa tämä kohtaaminen vaatii hakemista. Koska minä vain jutustelen ihmisten kanssa ja koska oikeasti kohtaan? Tilasto-ohje määrittää: ”Yksilön kohtaamisella tarkoitetaan tapaamista, jossa on läsnä ammatillisen avun ulottuvuus. Kaikki tällaiset tapaamiset ajatellaan tilaston näkökulmasta sielunhoidollisiksi. Tapaamisen sisältönä voi olla avun tai tuen hakeminen mutta myös elämän tarkoituksen tai suunnan pohdiskelu sekä johonkin elämänvaiheeseen liittyvä mietintä. Yleensä tällainen kohtaaminen on sovittu etukäteen, mutta kohtaaminen voi tapahtua myös sattumalta joko seurakunnan tiloissa tai muualla, esim. kauppakeskuksessa.” Minua tämä oikeasti innostaa! Kohtaamisissa seurakunta elää tai sitten ei elä. Miten lukemattomat tapaamiset voisivat olla oikeita kohtaamisia, sitä mietin isona koko työn kysymyksenä, haasteena ja oikeutena.

Timo Uotila

Liki 350 nuorta istuu kirkossa. Mitä minä oikein täällä teen, miten tässä pitäisi olla, ketä muita täällä on, millä tavoin he täällä ovat…

Nuoruuden vuosiin aina välillä haikailen, mutta viisitoistavuotias en välttämättä haluaisi olla uudelleen! Miten elää keskellä niitä suunnattomia paineita olla toisaalta oma itsensä ja toisaalta toisten (kuviteltujen tai todellisten) odotusten mukainen? Miten olla, kun finninaamainen todellisuus ja median kiiltokuvat eivät vastaa toisiaan yhtään paremmin kuin itsevarmojen tähtien esiintyminen ja oma kömpelyys – sisäinen ja ulkoinen? Ja miten tässä kaikessa aloittaa rippikoulu? Miten suhtautua siihen, että mainitaan kummalliset J-sanat (Jumala, Jeesus), kehotetaan rukoilemaan, laulamaan… Miten tässä pitäisi olla, kun sisällä on monta uteliasta ja myönteistä ajatusta ja monta pelkästään kielteisen puolelle kääntyvää ajatusta ja ne jokainen kovin epämääräisiä?

Siinä liki 350 nuorta kuitenkin istuu ja aloittaa rippikouluansa. Joskus puolen vuoden kuluttua olo on toisenlainen, sen minä usean kymmenen rippikoulun kokemuksella voin kertoa varmasti. Millainen se olo on, en tiedä, mutta erilainen varmasti.

Jossain rippikouluoppaassa kiteytettiin rippikoulun tarkoitus: – Jokainen kastettu on Jumalan oma. Sitä nuori useinkaan ei tiedä ja sen opettamisesta on kysymys. Sitä opetetaan tietämisen tasolla ja sitä opetetaan enemmän kokemisen tasolla. Ja sitä enemmän opetellaan kuin opetetaan, sitä eletään rakastamalla ja iloitsemalla toisistamme ja eletään testaamalla, onko se iso J sen takana, mitä hänen kerrotaan sanoneen.

350 aivan omanlaistansa nuorta riparimatkan alussa, minäkin aloittamassa matkaa heistä joidenkin kanssa. En voi varmasti tietää, minne tämä matka meitä vie, mutta uskallan uskoa, että hyvä Jumala taivaassa tuntee sen tien ja katsoo meitä erilaisia lapsiaan sitä tietä kulkemassa rakastavin silmin, hymyillen. Antaa meidän olla kasvamassa.

Viidentoista vuoden ikään takaisin en haikaile, mutta rippikoulun käymistä vähän kadehdin. On se jännä matka!

Saimme viettää vuodenvaihdetta 2- ja 4-vuotiaiden lastenlastemme kanssa. Nuoremman isä oli hankkinut muutamia raketteja ja niitä lähdimme ampumaan innostuneiden lasten kanssa. Ensimmäinen pamahdus sai aikaan ensimmäisen itkun eikä itku sitten oikein enää laantunutkaan rauhoitteluista huolimatta. Ei varsinkaan, kun kerroimme lähtevämme katsomaan kaupungin komeaa ilotulitusta. Minä en tahdo, minä jään autoon, minä haluan äidin luo…

4-vuotias oli loppujen lopuksi jopa vaikuttunut ilotulituksesta, 2-vuotias ei äitinsä sylistäkään saanut itkuaan kunnolla lakkaamaan. Oliko tuo nyt sitten ilotulitus – kokonaissaldo taisi jäädä jonnekin ilon ja kauhun välimaille. Hauskan pitäminen ei ole yksinkertaista, se tuli selväksi viimeistään uudenvuodenyön uutisia eri poliisipiireistä ja pelastuslaitoksista seuraamalla!

Kotipihaan jäi muutama tähtisadetikku ja niiden polttaminen pimeässä illassa tuliympyröitä piirtäen oli jokaisen mielestä hienoa, vaikka kovin paljon vaatimattomampaa olikin kuin hienot raketit. Ja todella hienoa uuden vuoden viettämistä vasta olikin, kun 4-vuotias kuuli saavansa nukkua Mummun vieressä.

Mikä ihan oikeasti tuottaa iloa, saati mikä tuottaa onnellisuutta? Sen kun tietäisi! Tai ehkä paremminkin: kyllä me tiedämme, mikä voisi tehdä meitä onnellisiksi, mutta aikamme ja vaivamme käytämme aivan muuhun.

Timo Uotila