marraskuu 2016 – Sokeripaloja

29 marras

Hoosianna

Adventin alku on hyvää aikaa. Pimeän marraskuun keskelle saa kaivaa varastosta kynttelikköjä ja valoja, ensimmäinen adventtikynttiläkin syttyy. Ei pelkästään pimeä ole totta, vaan myös valo on.

Ja ensimmäisenä adventtisunnuntaina saa laulaa Hoosiannaa. Se on kummallinen ilmiö, kummallinen kulttuurisesti ja uskonnollisesti. `Hoosianna Daavidin poika´ – sekoitus heprean kieltä ja uskonnollista koodistoa, jotka kumpikaan eivät selittämättä aukene ja tämä vielä täysin vääränä aikana kirkon vuotta – palmusunnuntain kertomushan tuo aasilla ratsastaminen on – viimeinen matka ennen hiljaisen viikon tapahtumia ja ristiä.

Ja silti hoosiannaa lauletaan – lauletaan kirkoissa, mutta lauletaan myös kouluissa ja lauletaan lasten kanssa ja lauletaan vanhusten laitoksissa. Lauletaan ja usein vielä ulkomuistista, vaikka moni paljon ymmärrettävämpi perinne ja laulu katoaa meidän käyttömuististamme!

Niin laulettiin sunnuntaina Nokian kirkossakin. Kanttori säesti perhemessun lauluja pianolla niin kuin järkevää olikin, mutta evankeliumin lukemisen alussa hän nousi pianotuolilta ja lähti kohti urkuparvea. Sitten evankeliumi päättyi ja pappi kehotti meitä liittymään ihmisten tervehdykseen luoksemme saapuvalle Jeesukselle. Urut jyrähtivät soimaan – parempaa verbiä en keksi. Kanttori painoi urkujen Tutti-nappulan alas (tutti on italiaa ja tarkoittaa kaikki) ja niin urkujemme kaikki äänikerrat soivat samaan aikaan. Väki nousi seisomaan ja lauloi. Eikä ymmärtäminen ja järkeily ollut tärkeää, joukkovoima oli! Olen kovin kehno käymään hurraamassa lätkämatsissa, hurraaminen kirkossa hoosiannan myötä sen sijaan tuntui taas kerran hyvin oikealta.

Timo Uotila

21 marras

Lasten oikeuksia

Joistain asioista seurakunnassamme olen erityisen ylpeä. Yksi niistä on Lasten Linnanjuhlat lasten oikeuksien päivänä. Mukaan oli taas kutsuttu kaikki 3-6 –vuotiaat yhden seuralaisen kanssa. Ja niin Seurakuntakeskus täyttyi prinsseistä, prinsessoista, ritareista ja muuten vain hienosta väestä.

Ensiksikin on hienoa, että välillä seurakunnassa on oikeasti hauskaa (olisittepa nähneet kirkkoneuvoston jäsenen kirmaamassa Tuttiritarina!). Seurakunnassa on yleisesti ottaenkin useammin hauskaa kuin monet arvaavat, mutta näissä juhlissa hauskuus nousee kyllä ainakin toiseen potenssiin.

Toiseksi ja vielä paljon tärkeämpänä Linnanjuhlat kantaa viestiä lapsen arvosta. Me emme juhli lapsen saavutuksia, emme sitä, kuinka hyvä ja hieno, taitava ja onnistunut lapsi hän on. Me juhlimme sitä, että hän on lapsi! Juhla järjestetään sen vuoksi sellaiseksi, että lapsella yksinkertaisesti on mahdollisimman hauskaa. Tehdään pelkästään mukavia asioita, napostellaan pelkästään mukavia (ja epäterveeellisiä) välipaloja, keskitytään siihen, että on hyvä olla. Sen vuoksi, että lapsi on arvokas ja tärkeä eikä tuon lapsi-sanan eteen laiteta yhtään määrettä. Lapsi on arvokas ja tärkeä.

Kastepuheessa sunnuntaina totesin: Meidän tehtävämme on rohkeasti kasvattaa lasta luottamaan siihen, että häntä rakastetaan. Rakastavat läheiset ja rakastaa hyvä Jumala taivaassa. Ei kasvatusvastuu ole sen monimutkaisempi – ei vanhempien, ei kummien. Meidän tehtävämme on opettaa lasta luottamaan siihen, että hän on arvokas ja rakas, muuta ei tarvitse.

Linnanjuhlissa kasvatettiin lasta luottamaan siihen, että häntä rakastetaan. Rakastavat läheiset ja rakastaa hyvä Jumala taivaassa. Mitähän yhtä mainiota konseptia keksisimme, jotta sama viesti saataisiin läpi meille isommillekin (Jumalan) lapsille!

14 marras

Isänpäivä

Olihan melkoinen isänpäivä! Päivä oli viikkovapaapäiväni, mutta onneksi vilkaisin aamulla kahdeksan maissa työpuhelintani: viestiä ja puheluita jonossa! Työkaveri kertoi sairastuneensa vatsatautiin ja yön kuluneen oksentaessa, kirkkoon lähtijäksi hänestä ei olisi. Ja niin minä kaivoin tietokoneelta esiin joskus kymmenisen vuotta sitten pidetyn saman pyhäpäivän saarnan ja kerkesin juuri ja juuri ajoissa kirkkoon. Vanhaa saarnaa ei ollut kiva pitää, se tuntui ainakin itselle lähinnä mitättömältä ja tylsältä. No, joka tapauksessa jumalanpalvelus saatiin pidettyä ja uskomme mukaan Jumalan läsnäolo ei nytkään ollut kiinni papin tuntemuksista!

Puoleen päivään mennessä olimme sitten jo tien päällä matkalla Helsinkiin lapsenlapsemme ristiäisiin. Ihana juhla – suloinen pieni Matilda Elsa Amalia, hänen hieno perheensä ja muitten rakastavien läheisten yhteys. Ja hämmentävä oikeus olla kastamassa oma lapsenlapsensa! Ymmärtää kovin vähän siitä, mitä tässä tapahtuu, mutta se kuitenkin, että tässä puhutaan isosta asiasta.

Saimme laulaa siitä, kuinka olemme Jumalan kämmenellä, mitä elämä vastaan tuokin, saimme kuulla Raamatusta, kuinka Vapahtajalla on aikaa kaikkein pienimmille ja heikoimmillekin, saimme miettiä rakkauden olemusta – meidän ihmisten rakkauden ja Jumalan rakkauden, saimme siunata pienen ihmisen (ison siskon käsi kurottamassa, jotta ylettyisi mukaan siunaamaan oli jotain pakahduttavan hienoa!), saimme sytyttää kastekynttilän kertomaan siitä, että kaiken pimeän keskellä Jeesus on valo. Ja saimme vielä juoda yhdessä kahvit, saimme leikkiä lasten kanssa ja jutella aikuisten kesken, elää todeksi yhteyttä ja elää todeksi rakkautta.

Kotimatkalla illan ollessa jo pitkällä poikkesimme vielä Kalevankankaan hautausmaalla ja sytytimme kynttilän minun isäni haudalle. Hänkin olisi varmasti ollut mielellään mukana lapsenlapsenlapsen juhlassa!

Joku pohti, miksi meillä on san `äitienpäivä´ monikollisena, mutta `isänpäivä´ on yksiköllinen. Johtuisiko se siitä, että kaikki hyvä, mitä liitämme isään, liittyy jotenkin yhteen Isään taivaassa. Lapsen mielestä isä osaa korjata kaiken. Me, isät, tiedämme, että se ei ole totta. Meillä on huoli siitä, miten osaisi suojella edes sitä, mitä eniten rakastaa, mutta samalla turvallisuus ja kiitollisuus siitä, että isinäkin saamme olla yhden ja saman Isän lapsia, sellaisen Isän, joka oikeasti osaa suojella ja tarvittaessa korjatakin sen, mikä on mennyt rikki.

07 marras

Lista

Pyhäinpäivän iltana Nokian kirkkoon oli kutsuttu kuluneen vuoden aikana läheisensä menettäneitä. Iso ilta, isoa tunnetta, isoa yhteyttä ihmisten kesken, jotka olivat kokeneet vuoden aikana jotakin samaa kuin vieressä istujakin.

Sytytimme muistokynttilät pois nukkuneille ja minun tehtävänäni oli lukea heidän nimensä. 196 ihmisen nimi ja elettyjen vuosien määrä. Sinänsä vain lista ja sen sisälukua, toisaalta jotain aivan muuta. 196 pelkästään ainutlaatuista tarinaa. 196 ihmisen ainutlaatuista elämää syntymästä viimeiseen henkäykseen. Läheisiä ihmisiä, joiden elämä muuttui kuoleman myötä. Valmiiksi saatuja tai kesken jääneitä töitä… 196 tarinaa eikä yksikään niistä samanlainen kuin toinen eikä yksikään niistä merkityksetön.

Mietin siinä lukiessani, kuinka paljon 196 tarinaan liittyy rakkautta, välittämistä, ikävää, kaipausta, hämmennystä, tuskaa, kiitollisuutta…

Palautin mieleeni ihmisiä, joita olen siunausten yhteydessä kohdannut – keskusteluja kirkkoherranvirastossa tai kodissa kahvikupin ääressä kynttilän palaessa valokuvan edessä. Mietin miksi-kysymyksiä, joita olemme yhdessä kysyneet vastausta yleensä löytämättä. Mietin elämäntarinoita, joita olen saanut kuulla – kunnioitusta, arvostusta, lämpöä, joskus myös katkeruutta ja pettymystä. Isoja asioita on saanut ihmisten kanssa olla jakamassa, niitä kaikkein isoimpia.

196 hautaan siunaamista, niistä yksikään ei ole ollut tavallinen. Elämä on ainutlaatuista ja ainutkertaista, ihminen on ainutlaatuinen ja ainutkertainen – olemme saattaneet hautaansa pelkästään erityisiä ihmisiä. En kuvittele olleeni erityisen viisas ja osaava rinnalla kulkija, mutta kiitollinen olen siitä, että olen saanut olla mukana ainutlaatuisissa hetkissä, että minuun on luotettu niin paljon, että isoja asioita on käyty yhdessä lävitse. Ja siitäkin olen kiitollinen, että olen saanut piirtää arkun kanteen hiekasta ristin – tehdä siinäkin jotain, mitä en kunnolla ymmärrä, mutta silti luottaa, että isommasta asiasta on kysymys kuin hiekasta.

Minä en pysty mittaamaan, kuinka tärkeätä minun ja työtoverieni – virastossa, hautausmaalla, musiikissa, vahtimestarina… – työ on ollut. En pysty mittaamaan, mutta sen tiedän, että kyllä me olemme ottaneet vastuumme vakavasti ja tosissaan. Ja sitäkin mietin, että jos seurakuntaa ei olisi, kuka olisi kulkenut rinnalla ne askeleet, jotka nyt on kuljettu. Ainutkertaiset askeleet ainutkertaisen ihmisen viimeisellä matkalla ainutlaatuisten läheisten kanssa.

Ja sitten kaikki kynttilät jo paloivat ja hiljennyimme rukoukseen.