31 loka

Voi voi!

Nokkarin tekstaripalstalla kirjoitettiin, kuinka Nokian kirkossa oli komennettu lapsia. ”Miltähän lapsista tuntui? Jäi varmaan trauma. Ei ihme, jos kirkossa ei ole lapsia.”

Oli uusien työntekijöiden tehtävään siunaaminen ja yksi siunattavina olleista työkavereistamme otti lapsensa mukaan. Pojat pärjäsivät oikein mainiosti, mutta poikkesin kuitenkin jossain vaiheessa sanomassa pojille, että kirkko on paikka, jossa saa halutessaan liikkuakin, tuolta käytävän päästä löytyy vaikka laatikko täynnä pehmoleluja, joita sopii käydä hakemassa, jos siltä tuntuu.

Todellisuus ja meidän mielikuvamme eivät aina kohtaa. Valitettavasti meidän tunteemme peittoavat faktat mennen tullen. Kuinkahan paljon syyllistyn samaan itse! Luon mielikuvan asiasta omien käsitysteni ja ennakkokuvieni pohjalta ja sen käsityksen horjuttaminen vaatiikin paljon työtä!

Reformaation merkkivuosi alkaa. Minulle ja monelle muulle ja koko some-maailmalle voisi muistuttaa Martti Lutherin selityksestä kahdeksanteen käskyyn `Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi!´ Sukupolvesta toiseen olemme opetelleet katekismuksesta: – Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.

Siteeraan vieläkin katekismusta: – Käskyt eivät ole vain elämänohje. Ne osoittavat, ettei kukaan meistä kykene täyttämään Jumalan vaatimusta, vaikka sydämemme tunnustaakin sen oikeaksi. Minulle kahdeksas käsky näyttää kovin selvästi, kuinka toivo ei ole minun hyvissä tarkoituksissani vaan siinä, että Vapahtaja syntyi maailmaan (hyvillä mielin viimeistelemme joulun ajan esitettä lähtemään painoon).

24 loka

Aleppon kellot ja rukoilijoiden joukko

Nokian kirkon kellot ovat soineet monien muiden kirkonkellojen mukana Aleppon uhreille. Tänään vietimme viimeisten kellojen myötä rukoushetkeä kirkossa.

Me rukoilimme kirkon meille tähän hetkeen tarjoamien sanojen myötä:

”Elämän ja kuoleman Jumala, olemme kuulleet kirkonkellojen soivan surua ja pelkoa. Anna sodan keskelle toivo paremmasta, anna lohdutus, anna rauha.Herra, armahda!

Yhteyden ja laupeuden Jumala, olemme kuulleet kirkonkellojen kutsuvan auttamaan. Anna sen kutsun muuttua meissä sovinnon teoiksi. Herra, armahda!

Jumala, joka kuuntelet ihmisiä, olemme kuulleet kirkonkellojen soivan kutsua rukoukseen. Omin voimin emme pysty ratkaisemaan maailman ongelmia. Herra, armahda!

Pyhä Jumala, sinä olet läpi vuosisatojen tehnyt ihmeitä kansojen historiassa ja yksityisten ihmisten elämässä. me pyydämme, tee ihmeesi myös nyt: Anna rauha, paranna haavat ja luo sovinto. Poikasi Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme tähden.”

Ja me lauloimme Jaakko Löytyn kohta neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettujen sanojen myötä:

Nyt syleilyynsä synkät pilvet sulkevat./ Hukumme kysymyksiin pimeyden,/ jos yhtä matkaa emme käy, yön kulkijat,/ vain toinen toisiamme siunaten.

Meitä oli kirkossa ainoastaan kuusi ihmistä, mutta silti me rukoilimme yhdessä satojen veljien ja siskojen kanssa. Yhdessä niiden nokialaisten kanssa, jotka eivät lähteneet kirkkoon, mutta olivat kuulleet kirkonkellojen soiton, yhdessä niiden rukoukseen hiljentyneiden veljien ja siskojen kanssa, jotka viettivät rukoushetkeä sadoissa muissa Suomen ja Euroopan kirkoissa. Ja me rukoilimme yhdessä niiden Aleppon ihmisten kanssa, jotka surivat ja pelkäsivät ja olivat vailla toivoa. Meitä oli monta rukoilijaa, vaikka silmämme näkivät vain kuusi ihmistä.

Hyvyyden voiman ihmeellisestä suojasta me vielä lauloimme (virsi 600):

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,/ tyyneksi, lämpimäksi liekki luo,/ valaiset pimeän, voit pelot poistaa,/ jää keskellemme, Kristus,/ rauha suo!

Oli hyvä rukoilla yhdessä, yhteydessä, joka on totta kaikkien rajojen ja seinien ohitsekin.

17 loka

Monipalvelutyötä

Sunnuntaina siunattiin tehtäväänsä seurakuntamme viisi uutta – tai melko uutta – työntekijää. Yksi heistä mietti: ”On erityinen lahja palvella työyhteisössä, joka saattaa jäseniään siunaten.” Olen samaa mieltä. Olin joskus mukana asettamassa virkaansa ystävääni. Mukana oli myös hänen sukulaisensa, joka oli hiljattain aloittanut erään valtionyhtiön toimitusjohtajana. Tämä totesi, että ei häntä otettu työhönsä ollenkaan niin tosissaan ja arvokkaasti kuin otettiin kirkkoherra seurakuntaansa!

Mutta tuosta monipalvelusta! Tanja on aloittanut seurakunnassamme työt nimikkeellä `monipalvelutyöntekijä´. Tuo nimihirviö tarkoittaa hänen kohdallaan, että ruokahuollon rinnalla työhön kuuluu kiinteistönhoitoa ja siivousta. Tanjan jälkeen itsensä esitteli suntio-vahtimestari Elisa ja totesi, että kyllä hänenkin työnsä on melkoista monipalvelutyötä. Kiinteistöpäällikkömme Hannu jatkoi, että aika moneen suuntaan kulkevat hänenkin vastuunsa. Lähetys- ja aikuistyön koordinaattori Leenalle monipalvelutyö on itsestään selvää jo nimikkeen perusteella ja pastori Juha on kyllä vahvasti mukana samassa joukossa – monenlaista palvelua kuuluu papin työhön!

Minä pidän tuosta termistä. Siinä on sana Palvelu. Jos se puuttuu seurakunnan jonkun työntekijän päänsisäisestä toimenkuvasta, on jotain vialla. Ja sitten siinä on tuo sana Moni. Elämä muodostaa valtavan kirjon ja sen kaventaminen on aina väärin. Siksi Monipalvelu on hyvä ja välttämätön asia. Ja sitten siinä on vielä sana työ. Siitäkin pidän. Työntekijänä olen töissä, en toteuta ensisijaisesti omaa agendaani, vaan yhteistä tavoitetta. Työnantajalla (sillä palkkaa maksavalla samoin kuin taivaallisella) on oikeus minun osaamiseeni ja resursseihini. Minun on oltava uskollinen.

On joskus vaikea selittää ihmisille, mitä minä pappina oikein teen työkseni. Taidan seuraavalle kysyjälle vastata: Minä teen monipalvelutyötä.

 

10 loka

Aleksis Kiven päivän ajatuksia

Aleksis Kiven päivän – Suomalaisen kirjallisuuden päivän – uutisena luen, että yläkouluikäisen nuoren sanavarasto on noin 70 000 sanaa, jos hän lukee kirjoja ja 15 000, jos hän ei lue. Tämä on minusta ainakin yhtä hurja ja tulevaisuuden kannalta oleellinen tieto kuin Nobel-palkitun taloustieteilijämme ajatukset Suomen talouden lohduttomasta tilasta.

Uskonpuhdistuksen – jonka 500-vuotisjuhlaa kovasti valmistellaan – yksi keskeinen ajatus oli, että jokaisella on oikeus ottaa itse selvää Jumalan tarkoituksista ihmisen elämässä, siksi jokaisen pitää osata lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Edelleen tämä on totta. Ilman OIKEAA lukutaitoa olemme riippuvaisia erilaisista asenteen muokkaajista, joiden motiivit ovat kaikkea muuta kuin selviä. Pitää osata lukea Raamattua ja pitää osata lukea Suomi24 keskustelua ja Iltalehden nettiä ja lukea romaaneja ja erottaa sieltä, mikä on hyvää, totta ja oikeaa. Niin – ja mikä ei ole.

Minä osaan lukea. Osaan jopa rakastaa lukemista. Minulla on paljon kirjoja ja minulla on jopa kirjasto, mistä saan ilmaiseksi kirjoja luettavaksi tieteellisen opiskelemiseni tueksi tai sitten mieleni virkistykseksi. Olen rikas.

Papeilla ei ole työaikaa. Se on hyvä asia, sillä en osaisi millään sanoa, olenko töissä vai vapaa-ajalla, kun luen. Kun luen Raamattua, kun luen teologista kirjallisuutta, kun luen hartauskirjallisuutta, kun luen maailmankirjallisuuden klassikoita, kun luen dekkareita. Kaikki opettavat minulle jotain ihmisenä elämisestä ja kun kerran uskomme mukaan ihmisenä eläminen on väistämättä elämistä suhteessa Jumalaan, onko jokin lukeminen vähemmän ammattilukemista kuin jokin muu. En minä vaan tiedä.

Aleksis Kiven päivänä olen kiitollinen siitä, että osaan lukea ja siitä, että erilaiset kasvattajat ovat saaneet minut kasvamaan ihmiseksi, joka rakastaa lukemista.

03 loka

Lapsenlapsi

nipsuMinulla on onni ja etuoikeus olla Vaari kolmelle pienelle tytölle. Nuorin on ehtinyt vasta kahden viikon ikään. On kovin merkillistä katsoa vastasyntynyttä lasta. Käsittämätön hellyys ja rakkaus, samalla pakahduttava huoli siitä, miten pieni elämä saisi kasvaa turvassa. Kovin pieneksi tuntee ihminen itsensä, kun saa syliinsä kokonaisen elämän!

Kaikkein eniten olen maistellut ja ihmetellyt sitä, mitä pieni lapsenlapsi on opettanut minulle rakkauden olemuksesta. Tapasin vauvan ensimmäistä kertaa hänen ollessaan neljän päivän ikäinen, mutta silti olin rakastanut häntä jo pitkään – siitä lähtien, kun kuulin hänen olevan kasvamassa äitinsä vatsassa. Siis rakastaa ihmistä, jota ei tunne! Aika hienoa.

Nyt odotan isolla mielenkiinnolla, millaista ihmistä minä vastaisuudessa tulen rakastamaan. En tiedä, millaiseksi tytöksi hän kasvaa, mutta kovin varma olen siitä, että rakas ihminen hän tulee olemaan joka tapauksessa. Televisiosarjoissa rakkauden syntymiseksi tehdään järjestelyjä, juonitellaan ja suunnitellaan. Se ei ole totta. Rakkaus on ihme, eikä ihmeitä järjestetä, ne otetaan vastaan. Rakkaus on lahja eikä lahjoja ansaita, ne otetaan vastaan.

Jotain oma rakkauteni pieneen lapsenlapseen opettaa minulle myös Jumalan rakkaudesta.