28 syys

Yhteistä matkaa

Syn = yhdessä, odos = matka, Synodi = yhteinen matka. Kuuden vuoden välein kirkkomme piispat kutsuvat papiston (ja tällä kertaa Tampereen hiippakunnassa myös diakonian virkaan vihityt) Synodaalikokoukseen. Tämän vuoden kokousten teemana oli reformaation juhlavuoteen liittyen Armoa!

Meidän kokouksessamme yhteistä matkaa ei tehty vain keskenämme keskustellen ja jakaen, vaan koko joukkomme lähti liikkeelle eri puolille Tamperetta ja sen ympäristöä yhteisöihin, järjestöihin, työpaikoille, toreille, ihmisten keskelle tutkimaan yhdessä heidän kanssaan, mitä Armo on. Tätä matkaa kutsumme rohkeasti pyhiinvaellukseksi. Me emme olleet viemässä Jumalaa jonnekin – missä voisi olla se paikka, missä Hän ei vielä olisi! – vaan me lähdimme jakamaan sitä suhdetta läsnä olevaan Jumalaan, joka väistämättä on olemassa, huomaavat ihmiset sitä itse tai eivät.

Minä sain olla johtamassa ryhmää Poliisiammattikorkeakoulussa Hervannassa. Me muun muassa seurasimme, kuinka opiskelijat oppivat kaatamaan väkivaltaisesti käyttäytyvän ”asiakkaan” maahan varoen huolellisesti, ettei tämä lyö takaraivoaan maahan! Me keskustelimme siitä armollisuudesta, että poliisi ei suojele vain sitä, jota lyödään, vaan myös sitä, joka lyö. Me pohdimme velvollisuuden täyttämistä, sovittujen pelisääntöjen asettamista omien tunteiden ja halujen edelle, me löysimme yhteistä kokemusta kutsumuksesta olla omalla paikallamme ihmisen rinnalla. Armosta. Olin vaikuttunut.

600 pappia ja diakoniatyöntekijää vaeltamassa ihmisten keskellä kaupungissa pohtimassa heidän kanssaan armoa, harvoin olen saanut olla mukana missään näin innostavassa. Joku viisas on sanonut: ”Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siinä maailmassa, jonka kanssa Jumala on tehnyt pysyvän liiton.” Me saimme ja me saamme kulkea yhdessä ihmisten kanssa ja olla silloin aina siellä, missä Jumalakin jo on. Mahtavaa!

19 syys

Ei mennyt ihan niin kuin…

lappiTein ensimmäisen tunturivaellukseni 1982, sen jälkeen rinkka selässä tai ahkiota vetäen tuntureilla ja tasaisemmallakin maalla kymmeniä kertoja. Pitäisi siis jo osata… Ja sitten sain tämän syksyn vaelluksella liian uusien ja liian huonosti sisäänajettujen kenkieni kanssa kantapäät ensin rakoille ja sitten vähitellen kokonaan hajalle soita ja kivirakkoja rämpiessä. Vaellus jäi siihen. Päätin vielä sitoa jalat mahdollisimman hyvin ja jatkaa matkaa vaikka hammasta purren, mutta sadan metrin jälkeen oli pakko tunnustaa vaelluskaverille, että tästä ei tule mitään ja jatkaa matkaa tien varteen crocsit jalassa nilkuttaen. Harmitti ja ennen kaikkea NOLOTTI! Vaellus katkeaa huonoon valmistautumiseen, se ei kerta kaikkiaan ole minua. Minähän suunnittelen ja varustaudun ja valmistaudun aina huolella, osaan ja pärjään ja pystyn ja…

Ja sitten ei pysty. Ei kerta kaikkiaan. Harmittaa, nolottaa, hämmentää.

Sitä työkseen yrittää pitää esillä ihmisen mahdollisuuksien rajallisuutta ja turvaamista Jumalan mahdollisuuksien rajattomuuteen. Ja sitten, kun ne omien mahdollisuuksien rajat tulevat vastaan, sitä ei millään meinaa pärjätä omien tunteittensa kanssa.

Eihän tämä ole edes iso asia. Jalat paranevat kovaa vauhtia, uusille vaelluksille todennäköisesti vielä pääsee, kaveri ei ollut kiukkuinen… Isoin asia taitaa olla se, että nolottaa. Tai sitten se, että huomaa, kuinka minun osaamiseni ja pärjäämiseni ei olekaan tarpeeksi. Ja muistutus siitä on kai pelkästään terveellinen asia tällä pitkällä vaelluksella, jota kutsutaan elämäksi.

12 syys

Erämaa ja tähdet

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
– mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat (Psalmi 8)

Raskaan ja pitkän poluttomissa soissa ja kivikoissa rämpimisen jälkeen laavu pystyyn aivan rajavyöhykkeen pintaan jossain Nuorttijoen ja Korvatunturin välillä. Matkaa lähimpään asutukseen tai edes autotiehen on paljon. Tulet palamaan (UK-puiston Kemi-Sompion erämaaosassa on vapaa tulenteko maapuista), iltapalaa ja sitten väsyneenä laavuun nukkumaan.

Yöllä taivas kirkastuu ja tähtitaivas tulee näkyviin. Etelän valosaasteessa ei parhaimmillaankaan näe edes puolia niistä tähdistä, jotka loistavat pimeän erämaan taivaalla. Häikäistyneenä katselen taivaalle ja tuo psalmi tulee etsimättä mieleen: Mikä on ihminen! Mikä on avuton ja pieni ihminen soitten, tuntureitten ja korpien äärettömässä sylissä, saati mikä on ihminen tähtien luvuttoman valtavuuden keskellä, mikä on ihminen!

Ja silti siinä tähtikirkkaassa yössä minulle oli aivan selvää, että Jumala tiesi, missä olen. Muisti minut.

Onnellisena takaisin laavuun ja makuupussin lämpöön.

05 syys

Kasvusta iloiten

Minä pidän työstäni, ainakin useimmista siihen liittyvistä asioista. Ehkä kaikkein eniten pidän työstä lasten kanssa. Olen saanut olla Tervasuon päiväkodin kummi jo kahdeksan vuoden ajan ja niin moni lapsi moikkaakin vastaan tullessaan: Hei, Timo-pappi! Kuulemma joissain kodeissa lapset leikkivätkin Timo-pappia – olisi kiva olla kärpäsenä katossa seuraamassa, mitä leikissä tapahtuu!

Oikeasti se, mitä tapahtuu, on vierailu päiväkodissa kerran kuussa. Pari lämmittelylaulua, sitten yhteinen hetki jonkin aiheen ympärillä – ryhmä, turvallisuus, välittäminen, kirkko, kaste, kuolema, joulu, pääsiäinen, luonto… Monenlaisia asioita on ehditty yhdessä puimaan, toivottavasti niin, että armo ja rakkaus, hyväksyminen ja ihmisen ainutkertainen arvo, ovat olleet hetkissä mukana. Siis Jumala, vaikka kaikki eivät ajattelekaan, että nämä arvot nousisivat erityisesti Jumalan todellisuudesta.

Uusi varhaiskasvatuksen suunnitelma on valmisteilla ja siihen liittyen on paljon pohdittu, missä määrin ja millaisessa muodossa uskonnollinen aines voi olla mukana päiväkodin elämässä. Kun meillä tänään oli neuvottelu kaupungin kanssa aiheesta, minua mietitytti kovasti, todetaanko siinä, että yhteistyö seurakunnan ja päiväkotien välillä on mahdotonta ja loppuu uuden lain voimaan tulemiseen, vai löydämmekö mallia, joka palvelee kaikkia erilaisia lähtökohtia.

Meillä oli hyvä neuvottelu, nyt mietin, että ei kai se voinut olla muuta, kun kerran pöydän ympärillä oli pelkästään ihmisiä, jotka toivovat lapselle kaikkea parasta. Totesimme, että meidän kaikkien täytyy voida seistä samojen tavoitteiden takana, tukea samaa kasvua ja vieläpä samaan suuntaan. Seurakunnalla ei saa olla päiväkodissa vieraillessaan jotain piiloagendaa, joka toimii vastoin muita tavoitteita. Päiväkodin ja kotien oikeus on myös tietää, mitä seurakuntakummi päiväkodissa tekee, toiminta tulee olla mahdollisimman läpinäkyvää. Minusta tuo kaikki tuntuu hyvin oikealta ja perustellulta. Vastuu lapsen kasvusta on aina ensisijaisesti vanhemmilla ja vanhemmat hyväksyvät kasvatustuekseen erilaisia toimijoita. Kiitollisella mielellä olen mukana tässä joukossa. Kiitollisena siitä, että saan olla tekemässä jotain niin tärkeää kuin tukea lapsen kasvua ja kiitollisena siitä, että saan tehdä jotain niin kerta kaikkiaan hauskaa. Näin arvokkaan asian kanssa olen valmis myös kunnioittamaan niitä rajoja, joita lainsäädäntö lapsen kirjaa.