elokuu 2016

29 elo

Radiokirkko

Elo-toukokuussa seurakuntamme papeilla (yleensä muidenkin seurakuntien) on kerran kuukaudessa viikon kaksi vapaapäivää sijoitettu viikonlopuksi. Minulla tämä oli elokuun osalta nyt. Sunnuntaipäiväni täyttyi tyttären muuttokuorman kuskaamisesta (mukava voida auttaa aikuistunutta ja itsenäistä lastaan edes tällä tavoin!) ja niin istuin autossa jumalanpalvelusaikaan. Radiokirkko tuli Porista, missä edellisenä keskiviikkona oli pidetty koululaiskirkko.

Radiokirkko on vaikea laji, vuorovaikutus jumalanpalvelusta toimittavien ja penkissä istuvien ihmisten välillä ei oikein välity pelkän kuulon kautta ja vuorovaikutus minuun seurakuntalaisena toteutuu vielä kehnommin. Osallistujasta tulee yleisöä, palvelutehtävissä toimivista esiintyjiä (sama vaara on toki läsnä jokaisessa jumalanpalveluksessa!). Nytkin laulut kuulostivat esityksiltä, jotka eivät juuri houkuttaneet laulamaan mukana, rukoukset kovin kirjallisilta. Luomakunnan sunnuntain teksteihin kuuluvan luomiskertomuksen (1. Moos. 1: 1 – 2: 4a) lukeminen yhteistyössä lyömäsoitintaitelijan kanssa oli sen sijaan mainio kohokohta jumalanpalveluksessa, tuttu teksti sai paljon uutta sisältöä!

Esityksenä jumalanpalvelus ei ollut kovin kummoinen, mutta mietin siinä ajaessani, että tuo esityspuoli ei kyllä olekaan kovin suuri osa kokonaisuudesta, isot asiat ovat ihan muualla. Pappi oli valmistellut saarnaa kolmasluokkalaisten kanssa, oli prosessoitu ja pohdittu ja saatu esiin lasten omia ajatuksia. Esirukous oli koottu lasten rukousaiheista, todellisista ja vakavista asioista, joiden toivottiin olevan tiedossa Jumalallakin. Koulurauhan julistukseen oli koottu juuri tuon väen ajatuksia. Koulun ja seurakunnan muusikkojen yhteistyönä kuoro oli tehnyt töitä saadakseen muutaman laulun harjoiteltua jo heti kouluvuoden alussa, yhteislauluja oli harjoiteltu koko väen kanssa. Ja ennen kaikkea: jumalanpalvelus oli sinne kokoontuneelle koulun väelle heidän jumalanpalveluksensa, heidän tulemistaan Jumalan eteen pyytämään siunausta heidän edessään olevaan kouluvuoteen, heidän kiitostaan ja heidän rukoustaan.

Radion kuuntelijana minä olin melkein tunkeilija tuossa jumalanpalveluksessa. Minulle jäi vierestä seuraajan osa, analysoijan, kriitikon. Ensi sunnuntaina saan vaihtaa radion Nokian kirkoksi. Toivon, rukoilen, uskonkin, että vieraana vierestä seuraamisen sijaan saan olla osallinen, seurakuntalainen.

 

22 elo

Puutumus

Viron kieli on välillä hauskaa – tutulta kuulostavat sanat saattavat tarkoittaa aivan toista kuin suomessa. Monen tuntemana esimerkkinä pulmad tarkoittaa häitä – hääpäivä on siis pulmapäivä – ja niin edespäin.

Meillä oli viikonlopun ajan vieraana saarenmaalaisesta ystävyysseurakunnastamme Kihelkonnan sekakuoro. Vierailu päättyi konserttiin Tottijärven kirkossa ja siellä kuoro lauloi muun muassa laulun Puutumus, mutta puutumisen sijaan kysymys olikin kosketuksesta ja kosketetuksi minä tulin. Olen miettinyt ja olen hämmästellyt yhteyden tuntua virolaisiin ja Viroon vieraillessani pari kertaa Kihelkonnassa ja ajaessani pitkiä pyöräretkiä eri puolilla Viroa – en minä samanlaista tunne vaikkapa toisessa naapurimaassa, Ruotsissa, vaikka ruotsin kieltä sentään jotenkin osaan ja viroa en.

Musiikin kieli ainakin yhdistää ja yhdisti Tottijärven kirkossakin kuoroa ja meitä nokialaisia. Kun kuoro lauloi heräämisestä, kertoen Viron uudesta itsenäistymisestä tasan 25 vuotta sitten, minä uskon ymmärtäneeni laulun ihan täysin, vaikka sanoista tunnistin vain joitakin. Eestimaa, Eestimaa, olet mun kodumaa… Suurin osa kuorolaisista oli itse elänyt tuon itsenäistymisen päivän ja kertoi nyt jotain, mikä ei ollut legendaa menneistä ajoista, vaan elämää, todellisuutta.

Ja kun kuoro lauloi Väike karjasesta, pienestä paimenesta, joka huolehtii täällä omistansa ja samalla on itse ison paimenen hoidossa, minä ymmärsin senkin ihan kokonaan. Eivät Viron ja Suomen lampaat kai määi eri tavalla – niin myös Hyvän Paimenen lampaat kaikenlaisten rajojen erottaminakin tuntevat saman paimenen äänen. Hyvän Paimenen.

Puutumus, kosketus – kiitollinen olen ystävistä naapurimaassa, siskoista ja veljistä.

15 elo

Nokian kaunein kirkko?

Olen viikon aikana saanut toimittaa jumalanpalveluksen kaikissa meidän viidessä kirkossamme.

Suoniemen kirkko on kauniisti kirkon näköinen kirkko. Pidän sisäseinien vaaleanvihreästä sävystä, pidän kirkon mittasuhteista, myöskin kirkon paikka Kuloveden rannalla on upea. Väkeä ei ollut liiaksi asti, kirkon lähellä asuu kovin vähän ihmisiä. Kesäasukkaita on Suoniemessä aina mukana jonkin verran, on varmaan sopivaa pitää jumalanpalvelukset kesäaikaan säännöllisesti ja antaa kirkon hiljentyä talveksi.

Pääkirkossa sain olla mukana konfirmaatiossa. Päältä kirkko oli pressujen peitossa, mutta sisällä oli paljon lämpöä, välittämistä, esirukousta, siunausta. Ja se näkyy tai ainakin tuntuu! Kirkko on kaunis, kun siellä on ihmisiä, seurakuntalaisia!

Illalla oli iltamessu Tottijärvellä. Kesäilta oli kaunis, väki viihtyi hautausmaalla ja kirkon pihassa, oli hyvä nauttia sunnuntairauhasta. Kirkko on kodikas ja lämminhenkinen, Naskalin Taimin himmelit jokainen vierailija huomaa. Mukavaa oli, että kirkkoon oli lähtenyt väkeä muualtakin kuin Tottijärveltä. Rauha ja levollisuus ovat ehkä ne adjektiivit, jotka minulle Tottijärven kirkosta ensimmäisenä tulevat mieleen.

Eilen oli messu Siuron kirkossa. Kirkko on upealla paikalla ja sisältä täynnä valoa. Siuron kirkko on monipuoliseen käyttöön taipuva, hyvällä tavalla käytännöllinen tila, mutta käytännöllisyys ei tarkoita arkisuutta pyhän vastakohtana. Mukavaa kirkossa on myös eteinen, tuntuu aina hyvältä, kun väki jättää päällysvaatteet naulakkoon – takki päällä kirkossa istumisesta tulee kirkossa käymisen olo, ei kirkossa viipymisen. Pienessä kirkossa väki on lähellä toisiaan, saarnatuoli on lattian rajassa, läheisyys ja jokin vaikeasti määriteltävä vuorovaikutuksessa oleminen on Siurossa vahvaa.

Pinsiön kirkkoon tullessani Tapulipiirin naiset olivat jo valmistelemassa kirkkokahveja. Keittiöön suuntasi ensimmäiseksi myös melkein jokainen kirkkoon tulija, niin kuin ystävän kotiin tullessa! Kirkko paljaine hirsiseinineen on todellinen erämaakirkko, sinne kokoontuville turvallinen ja läheinen. Jumalanpalvelus tuollaisessa kirkossa ei millään pysty olemaan kovin etäinen tai pönöttävä – saman kaavan mukaan toteutettava jumalanpalvelus jossain muualla on aivan erilainen.

Viisi erilaista kirkkoa ja niissä viisi erilaista jumalanpalvelusta, vaikka silti aivan samanlaista. Sama jumalanpalveluksen kulku, sama evankeliumi – hyvä sanoma -, sama ehtoollinen, sama Jumala läsnä. Myös sama yhteys ihmisten välillä, vaikka se yhteys saakin joka kirkossa omanlaisensa ilmeen. Kokoontuvan seurakunnan näköinen messu, kirkkonsa näköinen jumalanpalvelus – niin sen pitäisi olla. Toivottavasti onkin.

 

08 elo

Kirkon katosta ja paikasta

Kirkon ulkoremontti on niin pitkällä, että tornin kupoli on paljastunut pressujen alta. Kirkas kuparinen kupoli näkyy kauas, kirkko on komealla paikalla harjun päällä. Ja silti välillä mietin, onko kirkko siellä, missä sen pitää olla.

Kuva: Anu Heiskanen

Kuva: Anu Heiskanen

Harjulle on hankala kiivetä, moni tasaa hengitystään kirkon ovella tai ei edes uskaltaudu mäkeä nousemaan. Ja kirkko on vähän sivussa, sinne pitää lähteä, ei voi vain poiketa. Sääli! Kirkko vaikka Poutunpuistossa tarjoaisi paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita harjulla seisova ei!

Kokonaan toinen kysymys on, onko kirkko keskellä kylää nokialaisten mielissä vai onko kirkko jossain sivussa komeana ja ehkä nostalgisenakin, mutta ei meidän kirkkonamme, vaan `noiden´ kirkkona – vähän vieraana, turhana koristeena maisemassa.

Kun vierailen Hempankaaressa, salissa kajahtaa: Seurakunta tuli! Minä uskon sellaiseen seurakuntaan, joka ei ole olemassa vasta papin tullessa paikalle, vaan on sitä yhtä oikeasti aina, kun seurakuntalaiset ovat koolla – kastetut, kristityt. Uskon keskellä kylää ja keskellä arkea seisovaan kirkkoon.

Viime viikolla koottiin seurakunnan syystoiminnan esitettä, kuusitoista sivua tapahtumia ja toimintaa. Paljon enemmänkin tarjontaa voisi toki olla ja moni asia voisi toki olla eri tavalla kuin on, mutta syysesitteen(kin) äärellä mietin, että se, onko seurakunta noiden ihmisten seurakunta vai minun seurakuntani, taitaa lopulta olla kaikkein eniten kiinni minusta itsestäni.

02 elo

Lepoa vai työtä?

Meillä on Maurilla seurakuntatalo. Talo on huonossa kunnossa ja siksi melkoinen ongelma – kalliiksi tulevaan peruskorjaukseen ei ole mahdollisuuksia, kun samaan aikaan seurakunnan varoja tarvitaan paljon kiireellisempiin tarkoituksiin, Toisaalta talo kantaa oman kylänsä ihmisille isoja merkityksiä, joita mielellään kunnioittaisi. Helppoa olisi tehdä ratkaisuja, jos valittavana olisi hyvä ja paha, oikea ja väärä, mutta sellaista etuoikeutta ei ollenkaan aina saa.

No, talon kohtalosta en nyt kirjoita, vaan siitä, kuinka meitä sunnuntai-iltana oli siellä koolla joukko väkeä. Kyläläisiä, ihmisiä, jotka ovat tottuneet Maurilla käymään, toisilleen tuttuja ja minullekin useimmat. Lauloimme virsiä, luimme Raamattua, pappi luettua tekstiä vähän selittikin, johti rukoukseen, siunasi väen lopuksi. Oli sellainen helppo ilta, toivottavasti virkistävä mukana olleille seurakuntalaisille, virkistävä ja helppo ainakin papille.

En tiedä, miten osallistuisin seurakunnan elämään, jos en olisi pappi ja töissä seurakunnassa. En usko, että olisin kovin aktiivinen osallistuja. Nyt ajattelen, että kyllä minä silti mielelläni voisin virttä laulaa ihmisten kanssa, tarpeen vaatiessa säestääkin. Eikä tuo Raamatun lukeminenkaan kovin vaikealta tunnu, ei välttämättä jonkun sanankin sanominen siitä. Eikä pahalta tuntuisi jäädä aurinkoisessa kesäillassa juttelemaan ihmisten kanssa seurakuntatalon pihassa.

Meillä oli siis toisin sanoen hyvä ilta, sellainen, jossa oli kovin vähän suorittamista ja pystymistä ja jaksamista. Sellainen papillekin lepoa tuova työilta.