Kenen joukoissa seisot?

Ennen oli kovin paljon helpompaa erottaa toisistaan hyvä ja paha, oikea ja väärä. Mutta nyt – kuka on oikeassa Turkissa, eettisesti ja demokraattisesti kovin kyseenalainen presidentti vai eettisesti ja demokraattisesti kovin kyseenalaisesti sotilasvallankaappausta yrittäneet?  Tai Syyriassa – Assadin hirmuhallinto vai kovin pelottaviin periaatteisiin nojaavat kapinallisryhmät? Mahdottomia kysymyksiä – ehkä joskus ne olisivat olleet mahdutettavissa oikean ja väärän kategorioihin, nyt se tuntuu mahdottomalta.

Kenen joukoissa seisot, missä on sinun – tai siis minun – kotikenttä, tässä on minun väkeni, näiden kanssa, näiden takana ja näiden edessä minä seison?

Kristillisessä elämässä on sama kysymys. Niitä, jotka ajattelevat väärin, riittää. Niitä, jotka ajattelevat tarpeeksi oikein – siis samalla tavalla kuin minä – tuntuu olevan kovin harvassa.

Sunnuntaina olin kesälomakirkossa, mökkipaikkakunnalla, joka ei toki ole vieras, mutta toki vieraampi kuin yksikään Nokian kirkoista. Siellä istuin ihmisten (harvassa) joukossa, joista en tiennyt juuri mitään. En tiennyt heidän ajatuksiaan Jumalasta, uskosta – saati naispappeudesta, homoliitoista jne. En tiennyt heistä mitään, mutta ei minulle ollut mikään ongelma lausua heidän kanssaan uskontunnustusta, josta hekään eivät varmaan kovin paljon ymmärtäneet (niin kuin en minäkään), ottamassa vastaan synninpäästön, ottamassa vastaan ehtoollisen, ottamassa vastaan siunauksen (joista kaikista hekään eivät minun tavallani paljoa ymmärtäneet). Mutta heidän joukossaan minä seisoin, siinä oli pelkästään siskoja ja veljiä. Ei tarvinnut valita puolta, se oli meillä kaikilla sama: Jumalaa tarvitsevien, armoa tarvitsevien, siunausta tarvitsevien joukko.

Kirkkokansa – kaikessa moneudessaan, kaikessa epämääräisyydessään, kaikessa puutteellisuudessaan – on minun joukkoni, jonka kanssa seison, horjun, uskon, toivon. Kotona Nokialla ja kaikkialla siellä, missä sen kanssa hetken saan matkaa jakaa.