heinäkuu 2016

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. En nukkunut kunnolla viime yönä, ajatukset pyörivät mielessä, miten tuo ja miten tuo…

Aamupäivän aikana moni asia on ehtinyt löytää paikkansa. Monta puhelinsoittoa, tapaamisia sovittu, suunnittelua aloitettu. Elämä jäsentyy vähitellen, löytää rytminsä, aika saa loman jälkeen selkeät rajansa.

Ensimmäisen työpäivän aamupäivän aikana olen ehtinyt tavata muutaman seurakuntalaisenkin – en pelkästään puhelinta, tietokoneen ruutua ja työkavereita neuvotteluissa. Tavannut Kulmakiven vapaaehtoisen, joka oli paistamassa kakkua viikon päästä aukeavan Kahvila-puodin tarpeisiin, tavannut joukon isosia valmistautumassa ottamaan vastaan nuoria heidän alkamassa olevaan rippikouluunsa. Tapaamaan en ehtinyt, mutta sain kuulla, että sinne rippikouluun on tulossa myös kaksi muuta seurakuntalaista käyttämään aikaansa ja osaamistaan huolehtiakseen nuorten ruokajutuista.

Ihanana, kun on seurakuntalaisia! Ihanaa, kun on ihmisiä, jotka omalla paikallaan tekevät työtä, palvelevat, huolehtivat asioista, laittavat itsensä käyttöön! Seurakuntalaiset omilla paikoillaan pitävät liikkeellä meidän yhteistä, rakasta seurakuntaamme. Pappeja on lomalla, jää lomalle ja palaa lomilta, ei seurakunta meidän varassamme pysy pystyssä, vaikka on minulla silti tervetullut ja tarpeellinen olo tänään ollut tässä työpöytäni äärellä.

Ennen oli kovin paljon helpompaa erottaa toisistaan hyvä ja paha, oikea ja väärä. Mutta nyt – kuka on oikeassa Turkissa, eettisesti ja demokraattisesti kovin kyseenalainen presidentti vai eettisesti ja demokraattisesti kovin kyseenalaisesti sotilasvallankaappausta yrittäneet?  Tai Syyriassa – Assadin hirmuhallinto vai kovin pelottaviin periaatteisiin nojaavat kapinallisryhmät? Mahdottomia kysymyksiä – ehkä joskus ne olisivat olleet mahdutettavissa oikean ja väärän kategorioihin, nyt se tuntuu mahdottomalta.

Kenen joukoissa seisot, missä on sinun – tai siis minun – kotikenttä, tässä on minun väkeni, näiden kanssa, näiden takana ja näiden edessä minä seison?

Kristillisessä elämässä on sama kysymys. Niitä, jotka ajattelevat väärin, riittää. Niitä, jotka ajattelevat tarpeeksi oikein – siis samalla tavalla kuin minä – tuntuu olevan kovin harvassa.

Sunnuntaina olin kesälomakirkossa, mökkipaikkakunnalla, joka ei toki ole vieras, mutta toki vieraampi kuin yksikään Nokian kirkoista. Siellä istuin ihmisten (harvassa) joukossa, joista en tiennyt juuri mitään. En tiennyt heidän ajatuksiaan Jumalasta, uskosta – saati naispappeudesta, homoliitoista jne. En tiennyt heistä mitään, mutta ei minulle ollut mikään ongelma lausua heidän kanssaan uskontunnustusta, josta hekään eivät varmaan kovin paljon ymmärtäneet (niin kuin en minäkään), ottamassa vastaan synninpäästön, ottamassa vastaan ehtoollisen, ottamassa vastaan siunauksen (joista kaikista hekään eivät minun tavallani paljoa ymmärtäneet). Mutta heidän joukossaan minä seisoin, siinä oli pelkästään siskoja ja veljiä. Ei tarvinnut valita puolta, se oli meillä kaikilla sama: Jumalaa tarvitsevien, armoa tarvitsevien, siunausta tarvitsevien joukko.

Kirkkokansa – kaikessa moneudessaan, kaikessa epämääräisyydessään, kaikessa puutteellisuudessaan – on minun joukkoni, jonka kanssa seison, horjun, uskon, toivon. Kotona Nokialla ja kaikkialla siellä, missä sen kanssa hetken saan matkaa jakaa.

Iso osa kesälomasta kului fillarin selässä – 1000 km Kööpenhaminasta Tukholmaan rannikkoa seuraillen, kaikki elämiseen tarvittava pyörän selässä.

Matkan varrella laitoin Facebookiin päivityksen, jota vähän itsekin pelästyin: – Jos taivaassa on tällaista (ja minä sinne pääsen), en panisi pahakseni.

Onko minulla kovin köyhä kuva taivaasta, kovin epähengellinen? En tiedä, sen tiedän, että varjoisa tie tammimetsän halki voittaa minun ajatuksissani kultakadut. Helmiportit jäävät toiseksi meren rannan aurinkoisille kallioille. Hikipisarat kovassa nousussa ja uupumus vastatuulessa – saati riemullinen alamäki myötätuulessa – kiehtovat enemmän kuin harpun soittaminen. Kuvan kahvihetki venesataman kahvilassa kesäauringon lämmittäessä on pyöräretkeläisen jokaisen unelman täyttymys!

Kristus ainoana valona, mitä taivaassa tarvitaan, sen ymmärrän. Ainoa valo, kun tie joskus kuitenkin pimenee, toivo vastatuulen vain jatkuessa. Tie, totuus ja elämä Hän on fillarireissussakin, ainoa Tie kaikilla niillä teillä, joita taas sain ajaa.

Sain vihkiä sukulaistytön. Lomalla onneksi ehtii, kovin usein muuten joutuu sukulaisten ja tuttavien toimituspyynnöistä kieltäytymään, kun oman seurakunnan työt on tietysti hoidettava ensin.

Taas kerran mietin, mitä vihkiminen oikein tarkoittaa. Elämän arki ei muutu miksikään, päivä prinsessana ei kovin pitkään kanna (vaikka hauskat juhlat olivatkin), perinne ja tapa ovat kauniita, mutta eivät kai ne voi olla se varsinainen asia, minkä takia naimisiin mennään kirkossa.

Juridinen puoli avioliittoon vihkimisessä ei mielestäni kuulu kirkolle, se on jäänne ajalta, jolloin kirkko oli valtiokirkko. Juridiikka kuuluu tuomioistuimille ja virastoille, ei papille. Onneksi kristillisessä avioliittoon vihkimisessä on toinenkin puoli kuin pelkästään juridiikka. Aviopuolisoiksi julistamisen jälkeen maistraatin virkailija sanoo: Onneksi olkoon!, pappi taas saa laskea kätensä vihittyjen päälle ja siunata heidät: Jumalan Henki ohjatkoon teitä, Jumalan voima varjelkoon teitä, Jumalan viisaus opettakoon teitä, Jumalan käsi suojelkoon teitä, Jumalan tie antakoon teille suunnan. Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki!

En minä tiedä, mitä konkreettisia seurauksia siunauksesta tai sen puuttumatta jäämisestä on, mutta iloinen olen, että sain lähettää nämä nuoret heidän elämäänsä ja avioliittonsa siunaten.