kesäkuu 2016 – Sokeripaloja

27 kesä

Vahvistamista

Sain olla mukana konfirmaatiossa. Sana tarkoittaa vahvistamista. Kasteen vahvistaminen ei ole kyseessä, kaste on ihan tarpeeksi vahva sellaisenaan, ehdottoman vahvalle ei kerta kaikkiaan voi tehdä mitään, jotta se tulisi vahvemmaksi.

Sen sijaan muuta vahvistettavaa oli paljon. Oli joukko 15-vuotiaita rippikoulunsa käyneitä, sisällään kasvamisen hämmennyksen ja sotkujen keskellä arka näky siitä, että on Jumala, joka välittää, joka hyväksyy sellaisena kuin me olemme, Jumala, joka antaa anteeksi, lupaa ohjata eteenpäin. He tarvitsivat vahvistamista, jotta voisivat säilyttää tämän aran tunnon Jumalan todellisuudesta eivätkä aikamme vaatimukset ja paineet sortaisi sitä, millä on kaikki oikeus kasvaa turvassa.

Ja vahvistamista tarvitsi vanhempi, joka katseli lastaan miettien, minne viisitoista vuotta katosi ja miten minä sen käytin. Tarvitsi vanhempi, joka kerran antoi kastaa lapsensa kristityksi ja nyt miettii, mitä se oikein tarkoitti ja mitä se tarkoittaa – lapsen kohdalla ja omalla kohdalla. Tarvitsi vanhempi, joka polvistui lapsensa jälkeen ehtoollispöytään monen vuoden jälkeen ja pälyili arasti ympärilleen, jotta ei vain käyttäytyisi jotenkin väärin ja hassusti ja silti ehdottoman todesti ja varmasti sai osakseen Kristuksen ruumiin ja veren – vaikkei sitä ehkä usko eikä varmasti ymmärrä.

Ja vahvistamista tarvitsin minä, joka taas kerran olin saanut ihastella ja ihmetellä yhteyden, rakkauden ja uskon todellisuutta rippikoulussa ja kyselin, onko edes jotenkin osannut antaa ravintoa kasvulle.

Oli hyvä olla mukana konfirmaatiossa, vahvistamisessa, toisten vahvistamista tarvitsevien kanssa. Vähän ymmärtäen, arasti uskoen, paljon toivoen.

20 kesä

Ripariperhe

Rippikoululeirillä aika monennetta kertaa. Pitäisi tämä siis jo olla tuttua, mutta aina se yllättää: kodin löytäminen, perheen, yhteisön.

Työtilanteemme on pakottanut hoitamaan rippileirin aikana myös joitain muita papin tehtäviä. Pidän työni hyvin erilaisista asioista, oikeasti pidän niistä kasteista, vihkimisistä ja hautajaisista, joissa nytkin olen saanut olla mukana, mutta silti sydämessä on oikeasti juhla, kun pääsee takaisin leirille ja tapaa taas ne tämän riparin ihmiset.

Tulin riparin matkaan mukaan kesken, joten viikko sitten en tuntenut edes nimeltä ketään leiriläistä, isosista kaksi edes jotenkuten, vetäjätovereistani toisen kanssa olen tehnyt töitä aiemmin viikon verran, toisen olen joskus vilaukselta nähnyt. Ja silti tästä muukalaisten joukosta on muutamassa päivässä tullut se minun joukkoni, minun ihmiseni, yhteisö, johon oikeasti kuulun, jossa minulla on paikka. Hämmentävä yhteyden ihme! Vieraita ihmisiä, hyvin erilaisia ihmisiä, yhdistävää noin periaatteessa kovin vähän, ja silti leirille muista töistä palatessa tulen kotiin.

Jeesus lupasi joskus seuraajilleen, että he saavat ”satakertaisesti: nyt tässä maailmanajassa taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän”.

Tuo alkuosa Jeesuksen lupauksesta ei ole seurakunnassa – ainakaan aina – edes uskon asia, vaan ihan puhdasta todellisuutta.

13 kesä

Vuosien myötä

Tapasimme kahden vanhan ystävän kanssa. Aikanaan ystävystyttiin opiskelujen myötä, jossain vaiheessa perustimme bändinkin, vaikkei siitä kyllä erityisempiä (tai minkäänlaisia) huutomerkkejä suomigospelin historiaan jäänyt. Yhteyttä on pidetty enemmän ja vähemmän, nyt saatiin aikaiseksi viettää ilta yhdessä muutaman vuoden tauon jälkeen.

Kuljimme pienen lenkin Seitsemisen metsissä, istuimme hetken nuotiolla, sitten mökille lämmittämään sauna, syömään ja istumaan iltaa. Sellaista tavallista, mitä keski-ikäiset miehet tekevät yhteen tullessaan. Spotify tarjoili meille musiikkia nuoruusvuosilta, varmoja olimme taas kerran, että ainakaan mitään parempaa ei niiden vuosien jälkeen ole tehty. Musiikki ei ollut ainoa, mistä vuosien kulumisen huomasi. Omia ja läheisten sairauksia, kroppa, joka ei selviä enää kaikesta siitä, mitä joskus, työelämän muuttuneita kuvioita, kai ajattelunkin muuttumista.

Samana oli pysynyt se, että ystävät ovat tärkeitä. Ne, joille on aivan turha yrittääkään esittää mitään, ne, jotka tuntevat ja silti välittävät. Samana pysynyt myös jotakin suhteesta Jumalaan – hämmennys liian isojen ja vaikeiden kysymysten edessä, vastauksettomuuteen tyytyminenkin, riippuvuus armosta, sen hiljainen hyväksyminen, että Jumala on mukana elämässä, rakastaa ja johdattaakin, vaikka en millään osaakaan sanoa, miksi niin tekee.

Näitä eletty ja opeteltu ystävyydessä 36 vuoden aikana. Jatketaan.

06 kesä

Minun ikeeni

Wikipedia kertoo, että ies on veto- tai kantolaite, jonka avulla härkä vetää kuormaa tai maatalousvälinettä. Kun ihminen vihitään papin virkaan, sen merkiksi harteille laitetaan stola ja piispa lausuu Jeesuksen sanat: ”Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. ” (Matt. 11:29–30.)

Viime viikolla tuli täyteen kolmekymmentä vuotta siitä, kun minun harteilleni laitettiin tuo ies. Olen siksi miettinyt sen keveyttä ja kantamisen hyvyyttä. Piispana oli silloin Paavo Kortekangas ja hän sanoi meille nuorille papeille: ”Te tulette muistamaan tämän päivän ja kiroamaankin tätä päivää ja miettimään, eikö ihminen muulla tavalla voisi palkkaansa ansaita. Minä sanon teille: Ei voisi!”

En välttämättä tiedä, mitä piispa tarkoitti. Ehkä sitä, että kun kerran on nähnyt, kuinka työtä tarvitaan, kuinka ihmistä tarvitaan toisen rinnalle, ei työn vaihtaminen poistaisi kutsumusta. Mitä teenkin, vastuu toisesta ihmisestä ei muutu, miksi siis en tekisi sitä, missä kutsumuksen toteuttamiseen on näin hienot mahdollisuudet!

Tai sitten tarkoitti johdatusta – työtä pitää tehdä, koska minua isompi auktoriteetti on niin päättänyt. Johdatus on ajatuksena toki kovin epäreilu – miksi Jumala tuntuu johdattavan jonkun elämää aktiivisemmin kuin toisen ja miksi johdattavan jonkun elämää siedettävämpiä reittejä kuin toisen. Ja silti se on usein kovin välttämättömän tuntuinen ajatus – vetoaminen sattumaan tuntuu vielä mahdottomammalta!

Tarkoitti, mitä tarkoitti, ajatus kelpaa minulle. En osaa kuvitella tekeväni jotain muuta. Jonain päivänä ies tosiaan tuntuu hyvältä kantaa ja kuorma keveältä, toisena päivänä taas sietämättömältä. Jokaisena päivänä se kuitenkin tuntuu minun ikeeltäni. Enkä oikeastaan usko, että hyvälle ikeelle mitään muuta määritelmää on olemassa. Papin virassa tai yhtään kenenkään ihmisen paikassa tämän elämän vaiheissa. Minun ikeeni.