30 touko

Pyhiinvaelluksella – tai jotain sinne päin

Pyhiinvaellus tarkoittaa kai sitä, että vaelletaan mielellään hankalasti johonkin erityisen pyhään kohteeseen. Katumusharjoitus, mietiskelyä, vain kuntoilua tai ulkoilua – miten kukin sen ottaa vuosisatojen myötä tai tänään. Paljon vaelletaan tänä päivänäkin, islamissa vaelletaan Mekkaan, kristityt Santiago de Compostelaan, Jerusalemiin, Roomaan tai naapurikylän kirkkoon.

Minä ajattelisin, että pyhä on Jumala eikä sitten muuta. Pyhyyttä siksi vain lähellä Jumalaa. Jumala myös on kaikkialla, koko tässä luomassaan maailmassa. Siksi ei ole olemassa paikkaa, joka olisi enemmän pyhä, sillä Jumala on jo kaikkialla, Pyhä on siis kaikkialla.

Lauantaina poljin Kirkkopyöräilyn Pyhäjärven ympäri. Pyhässä maisemassa, Jumalan maailmassa. Viiden kirkon kautta, vaikka ei se pyhyys kai erityisesti niissä kirkoissa ollut. Kiva niissä silti oli hiljentyä tai ainakin juoda mukillinen mehua! Mukana 165 ihmistä, joita ymmärtääkseni Jumala rakastaa ja joiden elämään Hän on sitoutunut – pyhiä? Pyhä(n)järven ympärillä oli paljon pyhää. Iloa yhteydestä toisiin ihmisiin, iloa siitä luomistyöstä, jonka myötä elän ja pystyn liikkumaan, iloa Jumalan hienosta maailmasta, iloa palvelevista lähimmäisistä. Jumala kohdattavissa, tavattavissa Hänen maailmassaan ja Hänen luomissaan ja lunastamissaan lähimmäisissä. Tavattavissa myös niiden hiljaisten rukousten myötä, joita pyörien satuloissa huokaistiin.Kanuunapappi 1

Pyhiinvaellus, pyhässä vaellus, pyhien kanssa vaellus, Pyhän kanssa vaellus. Papinpaita alla ja keltainen Kaupin Kanuunoiden ajopaita sen päällä. Etuoikeutettu minä. En pyhä, mutta Pyhä lähellä minuakin.

 

23 touko

Eläkejuhlaa ja palkan perusteita

Juhlat ovat siitä hyviä, että silloin voi sanoa ääneen kaikkea sitä hyvää, mitä mielessä on, mutta arjen keskellä ei saa sanotuksi. Sunnuntaina saateltiin eläkkeelle kaksi seurakuntaamme pitkään palvellutta työntekijää. Hyvät muistot, kiitollisuus, ilo ja lämpö leijailivat juhlassa melkein käsin kosketeltavasti.

Eläkkeelle jäi pappi ja suntio. Kovin erilaiset ammatit, erilainen koulutus, erilaiset työtehtävät. Ja silti molempien työntekijöiden kohdalla lämpimimmät muistot ja isoin kiitos kohdistuivat aivan samaan asiaan: kohtaamisiin ja välittämiseen, ihmisen ottamiseen vakavasti.

Taas kerran mietin, onko mikään muu lopulta tärkeää seurakunnan elämässä tai muutenkaan. Ei meidän taitavuudestamme ja osaamisestamme jää pysyviä jälkiä toiseen ihmiseen. Rakkaudesta jää, henkilökohtaisuudesta, välittämisestä, aitoudesta. Niistä asioista, jotka eivät ole liian vaikeita kenellekään, niistä asioista, jotka ovat kokonaan irti meidän virastamme, koulutuksestamme ja tehtävästämme.

Aina tällaisissa tilanteissa miettii myös, mitä minun eläkejuhlassani joskus sanotaan, mistä minut joskus joku muistaa. Olipa hyvä pappi tekemään työvuorolistoja tai osasipa johtaa ehtoollisenvieton liturgisesti oikein! Yhtään saarnaakaan ei taatusti kukaan muista! Arasti toivon, että joku sen sijaan saattaa muistaa – työtoveri tai seurakuntalainen – meidän joskus oikeasti kohdanneen. Tätä ajatellessani työn isot merkitykset ovat ihan erilaisia kuin ne ovat siinä tehtävänkuvauksessa, jonka perusteella palkkani määräytyy