28 Syy

Yhteistä matkaa

Syn = yhdessä, odos = matka, Synodi = yhteinen matka. Kuuden vuoden välein kirkkomme piispat kutsuvat papiston (ja tällä kertaa Tampereen hiippakunnassa myös diakonian virkaan vihityt) Synodaalikokoukseen. Tämän vuoden kokousten teemana oli reformaation juhlavuoteen liittyen Armoa!

Meidän kokouksessamme yhteistä matkaa ei tehty vain keskenämme keskustellen ja jakaen, vaan koko joukkomme lähti liikkeelle eri puolille Tamperetta ja sen ympäristöä yhteisöihin, järjestöihin, työpaikoille, toreille, ihmisten keskelle tutkimaan yhdessä heidän kanssaan, mitä Armo on. Tätä matkaa kutsumme rohkeasti pyhiinvaellukseksi. Me emme olleet viemässä Jumalaa jonnekin – missä voisi olla se paikka, missä Hän ei vielä olisi! – vaan me lähdimme jakamaan sitä suhdetta läsnä olevaan Jumalaan, joka väistämättä on olemassa, huomaavat ihmiset sitä itse tai eivät.

Minä sain olla johtamassa ryhmää Poliisiammattikorkeakoulussa Hervannassa. Me muun muassa seurasimme, kuinka opiskelijat oppivat kaatamaan väkivaltaisesti käyttäytyvän ”asiakkaan” maahan varoen huolellisesti, ettei tämä lyö takaraivoaan maahan! Me keskustelimme siitä armollisuudesta, että poliisi ei suojele vain sitä, jota lyödään, vaan myös sitä, joka lyö. Me pohdimme velvollisuuden täyttämistä, sovittujen pelisääntöjen asettamista omien tunteiden ja halujen edelle, me löysimme yhteistä kokemusta kutsumuksesta olla omalla paikallamme ihmisen rinnalla. Armosta. Olin vaikuttunut.

600 pappia ja diakoniatyöntekijää vaeltamassa ihmisten keskellä kaupungissa pohtimassa heidän kanssaan armoa, harvoin olen saanut olla mukana missään näin innostavassa. Joku viisas on sanonut: ”Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siinä maailmassa, jonka kanssa Jumala on tehnyt pysyvän liiton.” Me saimme ja me saamme kulkea yhdessä ihmisten kanssa ja olla silloin aina siellä, missä Jumalakin jo on. Mahtavaa!

19 Syy

Ei mennyt ihan niin kuin…

lappiTein ensimmäisen tunturivaellukseni 1982, sen jälkeen rinkka selässä tai ahkiota vetäen tuntureilla ja tasaisemmallakin maalla kymmeniä kertoja. Pitäisi siis jo osata… Ja sitten sain tämän syksyn vaelluksella liian uusien ja liian huonosti sisäänajettujen kenkieni kanssa kantapäät ensin rakoille ja sitten vähitellen kokonaan hajalle soita ja kivirakkoja rämpiessä. Vaellus jäi siihen. Päätin vielä sitoa jalat mahdollisimman hyvin ja jatkaa matkaa vaikka hammasta purren, mutta sadan metrin jälkeen oli pakko tunnustaa vaelluskaverille, että tästä ei tule mitään ja jatkaa matkaa tien varteen crocsit jalassa nilkuttaen. Harmitti ja ennen kaikkea NOLOTTI! Vaellus katkeaa huonoon valmistautumiseen, se ei kerta kaikkiaan ole minua. Minähän suunnittelen ja varustaudun ja valmistaudun aina huolella, osaan ja pärjään ja pystyn ja…

Ja sitten ei pysty. Ei kerta kaikkiaan. Harmittaa, nolottaa, hämmentää.

Sitä työkseen yrittää pitää esillä ihmisen mahdollisuuksien rajallisuutta ja turvaamista Jumalan mahdollisuuksien rajattomuuteen. Ja sitten, kun ne omien mahdollisuuksien rajat tulevat vastaan, sitä ei millään meinaa pärjätä omien tunteittensa kanssa.

Eihän tämä ole edes iso asia. Jalat paranevat kovaa vauhtia, uusille vaelluksille todennäköisesti vielä pääsee, kaveri ei ollut kiukkuinen… Isoin asia taitaa olla se, että nolottaa. Tai sitten se, että huomaa, kuinka minun osaamiseni ja pärjäämiseni ei olekaan tarpeeksi. Ja muistutus siitä on kai pelkästään terveellinen asia tällä pitkällä vaelluksella, jota kutsutaan elämäksi.

12 Syy

Erämaa ja tähdet

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
– mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat (Psalmi 8)

Raskaan ja pitkän poluttomissa soissa ja kivikoissa rämpimisen jälkeen laavu pystyy aivan rajavyöhykkeen pintaan jossain Nuorttijoen ja Korvatunturin välillä. Matkaa lähimpään asutukseen tai edes autotiehen on paljon. Tulet palamaan (UK-puiston Kemi-Sompion erämaaosassa on vapaa tulenteko maapuista), iltapalaa ja sitten väsyneenä laavuun nukkumaan.

Yöllä taivas kirkastuu ja tähtitaivas tulee näkyviin. Etelän valosaasteessa ei parhaimmillaankaan näe edes puolia niistä tähdistä, jotka loistavat pimeän erämaan taivaalla. Häikäistyneenä katselen taivaalle ja tuo psalmi tulee etsimättä mieleen: Mikä on ihminen! Mikä on avuton ja pieni ihminen soitten, tuntureitten ja korpien äärettömässä sylissä, saati mikä on ihminen tähtien luvuttoman valtavuuden keskellä, mikä on ihminen!

Ja silti siinä tähtikirkkaassa yössä minulle oli aivan selvää, että Jumala tiesi, missä olen. Muisti minut.

Onnellisena takaisin laavuun ja makuupussin lämpöön.

05 Syy

Kasvusta iloiten

Minä pidän työstäni, ainakin useimmista siihen liittyvistä asioista. Ehkä kaikkein eniten pidän työstä lasten kanssa. Olen saanut olla Tervasuon päiväkodin kummi jo kahdeksan vuoden ajan ja niin moni lapsi moikkaakin vastaan tullessaan: Hei, Timo-pappi! Kuulemma joissain kodeissa lapset leikkivätkin Timo-pappia – olisi kiva olla kärpäsenä katossa seuraamassa, mitä leikissä tapahtuu!

Oikeasti se, mitä tapahtuu, on vierailu päiväkodissa kerran kuussa. Pari lämmittelylaulua, sitten yhteinen hetki jonkin aiheen ympärillä – ryhmä, turvallisuus, välittäminen, kirkko, kaste, kuolema, joulu, pääsiäinen, luonto… Monenlaisia asioita on ehditty yhdessä puimaan, toivottavasti niin, että armo ja rakkaus, hyväksyminen ja ihmisen ainutkertainen arvo, ovat olleet hetkissä mukana. Siis Jumala, vaikka kaikki eivät ajattelekaan, että nämä arvot nousisivat erityisesti Jumalan todellisuudesta.

Uusi varhaiskasvatuksen suunnitelma on valmisteilla ja siihen liittyen on paljon pohdittu, missä määrin ja millaisessa muodossa uskonnollinen aines voi olla mukana päiväkodin elämässä. Kun meillä tänään oli neuvottelu kaupungin kanssa aiheesta, minua mietitytti kovasti, todetaanko siinä, että yhteistyö seurakunnan ja päiväkotien välillä on mahdotonta ja loppuu uuden lain voimaan tulemiseen, vai löydämmekö mallia, joka palvelee kaikkia erilaisia lähtökohtia.

Meillä oli hyvä neuvottelu, nyt mietin, että ei kai se voinut olla muuta, kun kerran pöydän ympärillä oli pelkästään ihmisiä, jotka toivovat lapselle kaikkea parasta. Totesimme, että meidän kaikkien täytyy voida seistä samojen tavoitteiden takana, tukea samaa kasvua ja vieläpä samaan suuntaan. Seurakunnalla ei saa olla päiväkodissa vieraillessaan jotain piiloagendaa, joka toimii vastoin muita tavoitteita. Päiväkodin ja kotien oikeus on myös tietää, mitä seurakuntakummi päiväkodissa tekee, toiminta tulee olla mahdollisimman läpinäkyvää. Minusta tuo kaikki tuntuu hyvin oikealta ja perustellulta. Vastuu lapsen kasvusta on aina ensisijaisesti vanhemmilla ja vanhemmat hyväksyvät kasvatustuekseen erilaisia toimijoita. Kiitollisella mielellä olen mukana tässä joukossa. Kiitollisena siitä, että saan olla tekemässä jotain niin tärkeää kuin tukea lapsen kasvua ja kiitollisena siitä, että saan tehdä jotain niin kerta kaikkiaan hauskaa. Näin arvokkaan asian kanssa olen valmis myös kunnioittamaan niitä rajoja, joita lainsäädäntö lapsen kirjaa.

 

29 Elo

Radiokirkko

Elo-toukokuussa seurakuntamme papeilla (yleensä muidenkin seurakuntien) on kerran kuukaudessa viikon kaksi vapaapäivää sijoitettu viikonlopuksi. Minulla tämä oli elokuun osalta nyt. Sunnuntaipäiväni täyttyi tyttären muuttokuorman kuskaamisesta (mukava voida auttaa aikuistunutta ja itsenäistä lastaan edes tällä tavoin!) ja niin istuin autossa jumalanpalvelusaikaan. Radiokirkko tuli Porista, missä edellisenä keskiviikkona oli pidetty koululaiskirkko.

Radiokirkko on vaikea laji, vuorovaikutus jumalanpalvelusta toimittavien ja penkissä istuvien ihmisten välillä ei oikein välity pelkän kuulon kautta ja vuorovaikutus minuun seurakuntalaisena toteutuu vielä kehnommin. Osallistujasta tulee yleisöä, palvelutehtävissä toimivista esiintyjiä (sama vaara on toki läsnä jokaisessa jumalanpalveluksessa!). Nytkin laulut kuulostivat esityksiltä, jotka eivät juuri houkuttaneet laulamaan mukana, rukoukset kovin kirjallisilta. Luomakunnan sunnuntain teksteihin kuuluvan luomiskertomuksen (1. Moos. 1: 1 – 2: 4a) lukeminen yhteistyössä lyömäsoitintaitelijan kanssa oli sen sijaan mainio kohokohta jumalanpalveluksessa, tuttu teksti sai paljon uutta sisältöä!

Esityksenä jumalanpalvelus ei ollut kovin kummoinen, mutta mietin siinä ajaessani, että tuo esityspuoli ei kyllä olekaan kovin suuri osa kokonaisuudesta, isot asiat ovat ihan muualla. Pappi oli valmistellut saarnaa kolmasluokkalaisten kanssa, oli prosessoitu ja pohdittu ja saatu esiin lasten omia ajatuksia. Esirukous oli koottu lasten rukousaiheista, todellisista ja vakavista asioista, joiden toivottiin olevan tiedossa Jumalallakin. Koulurauhan julistukseen oli koottu juuri tuon väen ajatuksia. Koulun ja seurakunnan muusikkojen yhteistyönä kuoro oli tehnyt töitä saadakseen muutaman laulun harjoiteltua jo heti kouluvuoden alussa, yhteislauluja oli harjoiteltu koko väen kanssa. Ja ennen kaikkea: jumalanpalvelus oli sinne kokoontuneelle koulun väelle heidän jumalanpalveluksensa, heidän tulemistaan Jumalan eteen pyytämään siunausta heidän edessään olevaan kouluvuoteen, heidän kiitostaan ja heidän rukoustaan.

Radion kuuntelijana minä olin melkein tunkeilija tuossa jumalanpalveluksessa. Minulle jäi vierestä seuraajan osa, analysoijan, kriitikon. Ensi sunnuntaina saan vaihtaa radion Nokian kirkoksi. Toivon, rukoilen, uskonkin, että vieraana vierestä seuraamisen sijaan saan olla osallinen, seurakuntalainen.

 

22 Elo

Puutumus

Viron kieli on välillä hauskaa – tutulta kuulostavat sanat saattavat tarkoittaa aivan toista kuin suomessa. Monen tuntemana esimerkkinä pulmad tarkoittaa häitä – hääpäivä on siis pulmapäivä – ja niin edespäin.

Meillä oli viikonlopun ajan vieraana saarenmaalaisesta ystävyysseurakunnastamme Kihelkonnan sekakuoro. Vierailu päättyi konserttiin Tottijärven kirkossa ja siellä kuoro lauloi muun muassa laulun Puutumus, mutta puutumisen sijaan kysymys olikin kosketuksesta ja kosketetuksi minä tulin. Olen miettinyt ja olen hämmästellyt yhteyden tuntua virolaisiin ja Viroon vieraillessani pari kertaa Kihelkonnassa ja ajaessani pitkiä pyöräretkiä eri puolilla Viroa – en minä samanlaista tunne vaikkapa toisessa naapurimaassa, Ruotsissa, vaikka ruotsin kieltä sentään jotenkin osaan ja viroa en.

Musiikin kieli ainakin yhdistää ja yhdisti Tottijärven kirkossakin kuoroa ja meitä nokialaisia. Kun kuoro lauloi heräämisestä, kertoen Viron uudesta itsenäistymisestä tasan 25 vuotta sitten, minä uskon ymmärtäneeni laulun ihan täysin, vaikka sanoista tunnistin vain joitakin. Eestimaa, Eestimaa, olet mun kodumaa… Suurin osa kuorolaisista oli itse elänyt tuon itsenäistymisen päivän ja kertoi nyt jotain, mikä ei ollut legendaa menneistä ajoista, vaan elämää, todellisuutta.

Ja kun kuoro lauloi Väike karjasesta, pienestä paimenesta, joka huolehtii täällä omistansa ja samalla on itse ison paimenen hoidossa, minä ymmärsin senkin ihan kokonaan. Eivät Viron ja Suomen lampaat kai määi eri tavalla – niin myös Hyvän Paimenen lampaat kaikenlaisten rajojen erottaminakin tuntevat saman paimenen äänen. Hyvän Paimenen.

Puutumus, kosketus – kiitollinen olen ystävistä naapurimaassa, siskoista ja veljistä.

15 Elo

Nokian kaunein kirkko?

Olen viikon aikana saanut toimittaa jumalanpalveluksen kaikissa meidän viidessä kirkossamme.

Suoniemen kirkko on kauniisti kirkon näköinen kirkko. Pidän sisäseinien vaaleanvihreästä sävystä, pidän kirkon mittasuhteista, myöskin kirkon paikka Kuloveden rannalla on upea. Väkeä ei ollut liiaksi asti, kirkon lähellä asuu kovin vähän ihmisiä. Kesäasukkaita on Suoniemessä aina mukana jonkin verran, on varmaan sopivaa pitää jumalanpalvelukset kesäaikaan säännöllisesti ja antaa kirkon hiljentyä talveksi.

Pääkirkossa sain olla mukana konfirmaatiossa. Päältä kirkko oli pressujen peitossa, mutta sisällä oli paljon lämpöä, välittämistä, esirukousta, siunausta. Ja se näkyy tai ainakin tuntuu! Kirkko on kaunis, kun siellä on ihmisiä, seurakuntalaisia!

Illalla oli iltamessu Tottijärvellä. Kesäilta oli kaunis, väki viihtyi hautausmaalla ja kirkon pihassa, oli hyvä nauttia sunnuntairauhasta. Kirkko on kodikas ja lämminhenkinen, Naskalin Taimin himmelit jokainen vierailija huomaa. Mukavaa oli, että kirkkoon oli lähtenyt väkeä muualtakin kuin Tottijärveltä. Rauha ja levollisuus ovat ehkä ne adjektiivit, jotka minulle Tottijärven kirkosta ensimmäisenä tulevat mieleen.

Eilen oli messu Siuron kirkossa. Kirkko on upealla paikalla ja sisältä täynnä valoa. Siuron kirkko on monipuoliseen käyttöön taipuva, hyvällä tavalla käytännöllinen tila, mutta käytännöllisyys ei tarkoita arkisuutta pyhän vastakohtana. Mukavaa kirkossa on myös eteinen, tuntuu aina hyvältä, kun väki jättää päällysvaatteet naulakkoon – takki päällä kirkossa istumisesta tulee kirkossa käymisen olo, ei kirkossa viipymisen. Pienessä kirkossa väki on lähellä toisiaan, saarnatuoli on lattian rajassa, läheisyys ja jokin vaikeasti määriteltävä vuorovaikutuksessa oleminen on Siurossa vahvaa.

Pinsiön kirkkoon tullessani Tapulipiirin naiset olivat jo valmistelemassa kirkkokahveja. Keittiöön suuntasi ensimmäiseksi myös melkein jokainen kirkkoon tulija, niin kuin ystävän kotiin tullessa! Kirkko paljaine hirsiseinineen on todellinen erämaakirkko, sinne kokoontuville turvallinen ja läheinen. Jumalanpalvelus tuollaisessa kirkossa ei millään pysty olemaan kovin etäinen tai pönöttävä – saman kaavan mukaan toteutettava jumalanpalvelus jossain muualla on aivan erilainen.

Viisi erilaista kirkkoa ja niissä viisi erilaista jumalanpalvelusta, vaikka silti aivan samanlaista. Sama jumalanpalveluksen kulku, sama evankeliumi – hyvä sanoma -, sama ehtoollinen, sama Jumala läsnä. Myös sama yhteys ihmisten välillä, vaikka se yhteys saakin joka kirkossa omanlaisensa ilmeen. Kokoontuvan seurakunnan näköinen messu, kirkkonsa näköinen jumalanpalvelus – niin sen pitäisi olla. Toivottavasti onkin.

 

08 Elo

Kirkon katosta ja paikasta

Kirkon ulkoremontti on niin pitkällä, että tornin kupoli on paljastunut pressujen alta. Kirkas kuparinen kupoli näkyy kauas, kirkko on komealla paikalla harjun päällä. Ja silti välillä mietin, onko kirkko siellä, missä sen pitää olla.

Kuva: Anu Heiskanen

Kuva: Anu Heiskanen

Harjulle on hankala kiivetä, moni tasaa hengitystään kirkon ovella tai ei edes uskaltaudu mäkeä nousemaan. Ja kirkko on vähän sivussa, sinne pitää lähteä, ei voi vain poiketa. Sääli! Kirkko vaikka Poutunpuistossa tarjoaisi paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita harjulla seisova ei!

Kokonaan toinen kysymys on, onko kirkko keskellä kylää nokialaisten mielissä vai onko kirkko jossain sivussa komeana ja ehkä nostalgisenakin, mutta ei meidän kirkkonamme, vaan `noiden´ kirkkona – vähän vieraana, turhana koristeena maisemassa.

Kun vierailen Hempankaaressa, salissa kajahtaa: Seurakunta tuli! Minä uskon sellaiseen seurakuntaan, joka ei ole olemassa vasta papin tullessa paikalle, vaan on sitä yhtä oikeasti aina, kun seurakuntalaiset ovat koolla – kastetut, kristityt. Uskon keskellä kylää ja keskellä arkea seisovaan kirkkoon.

Viime viikolla koottiin seurakunnan syystoiminnan esitettä, kuusitoista sivua tapahtumia ja toimintaa. Paljon enemmänkin tarjontaa voisi toki olla ja moni asia voisi toki olla eri tavalla kuin on, mutta syysesitteen(kin) äärellä mietin, että se, onko seurakunta noiden ihmisten seurakunta vai minun seurakuntani, taitaa lopulta olla kaikkein eniten kiinni minusta itsestäni.

02 Elo

Lepoa vai työtä?

Meillä on Maurilla seurakuntatalo. Talo on huonossa kunnossa ja siksi melkoinen ongelma – kalliiksi tulevaan peruskorjaukseen ei ole mahdollisuuksia kun samaan aikaan seurakunnan varoja tarvitaan paljon kiireellisempiin tarkoituksiin ja toisaalta talo kantaa oman kylänsä ihmisille isoja merkityksiä, joita mielellään kunnioittaisi. Helppoa olisi tehdä ratkaisuja, jos valittavana olisi hyvä ja paha, oikea ja väärä, mutta sellaista etuoikeutta ei ollenkaan aina saa.

No, talon kohtalosta en nyt kirjoita, vaan siitä, kuinka meitä sunnuntai-iltana oli siellä koolla joukko väkeä. Kyläläisiä, ihmisiä, jotka ovat tottuneet Maurilla käymään, toisilleen tuttuja ja minullekin useimmat. Lauloimme virsiä, luimme Raamattua, pappi luettua tekstiä vähän selittikin, johti rukoukseen, siunasi väen lopuksi. Oli sellainen helppo ilta, toivottavasti virkistävä mukana olleille seurakuntalaisille, virkistävä ja helppo ainakin papille.

En tiedä, miten osallistuisin seurakunnan elämään, jos en olisi pappi ja töissä seurakunnassa. En usko, että olisin kovin aktiivinen osallistuja. Nyt ajattelen, että kyllä minä silti mielelläni voisin virttä laulaa ihmisten kanssa, tarpeen vaatiessa säestääkin. Eikä tuo Raamatun lukeminenkaan kovin vaikealta tunnu, ei välttämättä jonkun sanankin sanominen siitä. Eikä pahalta tuntuisi jäädä aurinkoisessa kesäillassa juttelemaan ihmisten kanssa seurakuntatalon pihassa.

Meillä oli siis toisin sanoen hyvä ilta, sellainen, jossa oli kovin vähän suorittamista ja pystymistä ja jaksamista. Sellainen papillekin lepoa tuova työilta.

 

25 Hei

Seurakuntalaisa

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. En nukkunut kunnolla viime yönä, ajatukset pyörivät mielessä, miten tuo ja miten tuo…

Aamupäivän aikana moni asia on ehtinyt löytää paikkansa. Monta puhelinsoittoa, tapaamisia sovittu, suunnittelua aloitettu. Elämä jäsentyy vähitellen, löytää rytminsä, aika saa loman jälkeen selkeät rajansa.

Ensimmäisen työpäivän aamupäivän aikana olen ehtinyt tavata muutaman seurakuntalaisenkin – en pelkästään puhelinta, tietokoneen ruutua ja työkavereita neuvotteluissa. Tavannut Kulmakiven vapaaehtoisen, joka oli paistamassa kakkua viikon päästä aukeavan Kahvila-puodin tarpeisiin, tavannut joukon isosia valmistautumassa ottamaan vastaan nuoria heidän alkamassa olevaan rippikouluunsa. Tapaamaan en ehtinyt, mutta sain kuulla, että sinne rippikouluun on tulossa myös kaksi muuta seurakuntalaista käyttämään aikaansa ja osaamistaan huolehtiakseen nuorten ruokajutuista.

Ihanana, kun on seurakuntalaisia! Ihanaa, kun on ihmisiä, jotka omalla paikallaan tekevät työtä, palvelevat, huolehtivat asioista, laittavat itsensä käyttöön! Seurakuntalaiset omilla paikoillaan pitävät liikkeellä meidän yhteistä, rakasta seurakuntaamme. Pappeja on lomalla, jää lomalle ja palaa lomilta, ei seurakunta meidän varassamme pysy pystyssä, vaikka on minulla silti tervetullut ja tarpeellinen olo tänään ollut tässä työpöytäni äärellä.