16 tammi

Auki vai kiinni?

 

Vanha totuus kuuluu: ”Viestintä epäonnistuu aina.” Tee niin tai näin, aina se on jollekin väärinpäin. Joko vahingossa tai tahallaan viesti luetaan väärin tai ainakin toisin kuin oli tarkoitettu. Rivien välistä pomppii asioita, joita sinne ei ole kirjoitettu. Mukaan lisätään omia olettamuksia. Olennainen sivuutetaan. Viestin kirjoittaja valitsee väärät sanat tai kanavat.
Tätä mietin, kun lataan somesivuille ilmoituksia seurakunnan uudesta toiminnasta, Majataloilloista. Tai niin kuin työryhmä on nimennyt: Ovi on auki kaikille -majataloilta. Siinä ei ole mitään väärää, jos ei halua lukea sitä niin. Sain nimittäin jo palautetta, että onko kirkon ovi sitten joskus suljettu joilta kuilta, kun NYT se on auki kaikille.
Ei ole. Ei. Sellaisesta ei ole ollenkaan kysymys. On haluttu ilmaista, että tähänKIN iltaan voi osallistua kuka vaan.
Ja millainen ilta onkaan tulossa 21.1.2018 Nokian kirkossa klo 18. Paikalla on yhteisöllisten Majataloiltojen konseptin luoja, gospelmuusikko Pekka Simojoki sekä Sarastus-kuoro ja Majatalobändi. Saa laulaa, kuulla sanaa, tavata tuttuja, nauttia pienestä tarjoilusta, mennä rukoiltavaksi tai olla menemättä. On lupa viihtyä. Yli 3-vuotiaille on Lasten majatalo Kanttorilassa.
Ovi on auki. Kaikille. Tule.

 

Anu Heiskanen, tiedottaja

09 tammi

#rauha

Kirkon kasvatuksen teema vuosille 2018–2019 on #rauha. Rauha-teemavuodet starttaavat kirkon kasvatuksen ammattilaiset yhteen kokoavilla Kirkon kasvatuksen päivillä 9.–11.1.2018 Jyväskylän Paviljongissa. Siis parasta aikaa tätä kirjoittaessani Nokian seurakunnastakin osa kasvatuksen ammattilaisista varhaiskasvatuksen ja nuorisotyön sektorilta kirjautuvat neuvottelupäiville sisään.

Rauha on tärkeä aihe ja se yhdistää ja koskettaa kaikenikäisiä seurakuntalaisia. Rauha on myös rikas ja monipuolinen teema. Kirkon kasvatuksessa teemavuosien aikana käsitellään mm. koulurauhaa, somerauhaa, kotirauhaa ja rauhaa lähellä ja kaukana sekä vihapuhetta ja kunnioittavaa keskustelua. Asioita, joita sopisi käsitellä kaikessa toiminnassa.

Seurakunnassamme edellinen vuosi oli rauhaton. Alkaneena vuonna on luvassa edelleen muutoksia, mutta toivon, että kaikki sujuu rauhaisasti.

Ihanaa on, että seurakuntalaiset ovat kaikesta säätämisestä huolimatta löytäneet mukaan toimintoihin. Muutkin tilastot näyttävät plussaa, mutta jo pelkästään joulunajan tapahtumiin osallistui 11 000 seurakuntalaista. Yksitoistatuhatta!!! Se on paljon se. Kiitos ihmiset!

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö”, sanoo Jeesus Kristus.

Toivottavasti Jyväskylässä on yhtä kaunis päivä kuin Nokialla tänään. Aurinko on paistanut koko päivän, viimeiset säteet näkyvät vielä työhuoneen ikkunasta.

Anu Heiskanen, tiedottaja

Kirkollisesta rauhantyöstä löytyy tietoa esimerkiksi Changemaker ja Rauhamaassa -sivustoilta.

11 joulu

Rytmit kohdillaan

Minä en osaa laulaa. En sitten niin yhtään. En pysy nuotissa. Enkä rytmissä.

Varmaan tästä johtuen en pidä yhteislauluista enkä laula, vaikka kuinka kehotettaisiin. ”Ei se haittaa, jos ei osaa laulaa.” Minua haittaa! ”Äänellään se variskin laulaa.” Mutta minä en, haluan kunnollisen, kauniin, kirkkaan lauluäänen! ”Laulat mukana vaan.” Ei se, kuulkaa, niin mene!

Tällaista tämä on aina ollut. Kun opiskeluaikana ryhmässä suunniteltiin esitystä laitosvierailuun, lauluista puhuttaessa yksi totesi lakonisesti: ”Anun ei tartte laulaa”. Kun rippikoulussa laulettiin iltalaulua nukkumaan menijöille, entinen työkaveri pisti sormet korviinsa, etten sekoittaisi hänen laulamistaan. En ihmettele kumpaakaan.

Näistä johtuen onkin sitten perin omituista, että kerran vuodessa osaamattomuuden tuska unohtuu. Vaellan kirkkoon into piukassa ja yhdessä satojen muiden kanssa laulan joululauluja sydämen kyllyydestä kovalla äänellä. (No, sanottakoon, että valitsen reunapaikan, josta voi hiemaan viistoon kajautella.) Kauneimmat Joululaulut tempaisee mukaansa. Kun koko kirkko raikuu, oma laulu ei erotu. Saan olla osa muita, jotka vaan laulavat ja laulavat. Se on ihana tunne.

Kuvaa klikkaamalla lisätietoja:

Nokialla Kauneimmat Joululaulut lauletaan:
Ma 11.12. Pinsiön kirkko klo 18. Pinsiön mieskuoro ja nuoria pinsiöläisiä muusikoita.
Ti 12.12. Maurin srk-talo klo 18. Raittiusseura tarjoaa torttukahvit klo 17.30.
Ke 13.12. Helluntaiseurakunnan sali klo 13.
Ke 13.12. Linnavuoren srk-talo klo 18. Lasten kauneimmat joululaulut.
Su 17.12. Nokian kirkko klo 15. Lasten kauneimmat joululaulut.
Su 17.12. Suoniemen kirkko klo 15. Pia Vilermo, huilu.
Su 17.12. Tottijärven kirkko klo 17. Pia Vilermo, huilu.
Su 17.12. Siuron kirkko klo 17. Naiskuoro Nota Bene.
Su 17.12. Nokian kirkko klo 18. Sarastus-kuoro.
Ma 18.12. Ravintola Aino ja Reino klo 19.
Ti 19.12. Siuron Koskibaari klo 19.
Ke 20.12. Vihnustulet klo 19. Järjestää Nokian srk, Nokian kaupunki, Reserviläiset ja Tuuliharjun miehet -kuoro.

Anu Heiskanen, tiedottaja

04 joulu

Yhtäkkiä tullut adventti

Yllättikö ensimmäinen adventti sinut kuin talvi autoilijat? Tuliko se puun takaa puskista yllättäen ja pyytämättä kuin Annelin faksi? Minulle tuli. Jo pitkän aikaahan tässä on adventin(kin) asioiden kanssa tullut oltua tekemisissä, ja silti, silti se tuli yhtäkkiä. Adventti; ensimmäinen kynttilä ja tähti ikkunaan Itämaan tietäjiä varten.
Ja jos kerran ensimmäinen adventti on jo vietetty, hoosiannat kaikuneet kirkoissa ja Pappilan joulu korkattu, se tarkoittaa, että jouluaattoon on alle kolme viikkoa. Iik! Joulukortit, loput lahjat, ruuat ja kaikki! Eikun ei. Ei sittenkään hätää ja adventtisohjon kurjuutta vaan vapaus antaa joulun tulla. Mieluummin lakkaan hössöttämästä ja tarjoan itselleni rauhaa ja iloa.
Pappilan joulussa kuljetaan yhdessä adventti kerrallaan kohti suurta juhlaa. Vielä toisena ja kolmantena adventtina ovet ovat auki klo 11–15. Ensin syödään yhdessä riisipuuroa, pipareita ja glögiä, sitten on ohjelmaa. Kunkin sunnuntain ohjelma löytyy nettisivuilta tai facebookista. Joulun ajan jumalanpalveluksista, hartauksista ja muusta ohjelmasta voi lukea kausiesitteestä. Näitä luen ja valitsen mihin osallistun ja automatkojen tunnelmanluojaksi säädän autoradioon Jouluradio-kanavan.

Anu Heiskanen, tiedottaja

27 marras

Tupaten täynnä

Pikkusta vajaa viikko sitten Nokian kirkko oli ääriään myöten täynnä. Siis ihan täynnä, niin että juurikaan enempää porukkaa ei olisi väkisinkään voinut sulloa sisään. Ainakin 780 ihmistä näin ollen, arvatenkin enemmän.
Suomi 100-juhlavuoden yhtenä tapahtumana seurakunta järjesti Lasse Heikkilän Suomalaisen messun. Messu oli oikein juhlaversio. Ihan syystä. Teos koskettaa monin tavoin itsenäisyyden ajan historiaa ja on musiikillisesti sukua suomalaiselle kansanmusiikille. Joten ihan syystä messu kutsui väen kirkkoon.
Ja väki viihtyi. Positiivista palautetta on tullut paljon. Tässä poimintoja Facebook-sivultamme ”Huikea ilta oli! Kiitos!”, ”Upea ilta, kaunis kiitos.”, ”Mahtava elämys. Kiitos.”, ”Olipa hieno ja koskettava konsertti! KIITOS!”, ”Oli kyllä hieno konsertti!”, ”Upea ja koskettava.”
Osallistujien ikähaitari soi kauniisti kansanmusiikin tahtiin ja musiikillisesti tehtiin yhteistyötä yli seurakuntarajojen, kun toteuttamassa olivat Valkia-ryhmä, Sarastus-kuoro, Sastamalan gospelkuoro ja lauluyhtye Pisara solisteinaan mm. ihastuttavat Helmi ja Ilmari.

Nokian kirkon upean tähtitaivaan alla on hyvä kokoontua, välillä musisoimaan, välillä hiljentymään, aina tervetulleena.
Anu Heiskanen, tiedottaja

17 marras

Kotitoimistokissa-Jojon opetuksia

Minulla on kotitoimistossani laiskan pulskea ”apulainen”, kissa nimeltä Jojo. Jojo on 13,5-vuotias maatiaiskissa pienellä norjalaisen metsäkissan mausteella. Luonne on leppoisa ja ystävällinen, ollenkaan unohtamatta kissamaista arvokkuutta.
Jojolla on pääsääntöisesti hyvä olla ja se kehrää joskus nukkuessaankin. Ruokahalunsa se ilmaisee naukumalla kovaan ääneen: ”VAU – VA” ja kun syömisen jälkeen siltä kysytään, oliko ruoka hyvää, se vastaa: ”OLIOLI”. Uskokaa pois, Jojo osaa puhua ihmisten kielellä.
Jojo on opettanut ihmisväelleen monia asioita; miten lempeä käytös tai toisaalta määrätietoinen naukuminen edistävät omia etuja ja toisten palveluhalukkuutta, miten tärkeää on aika-ajoin painautua toista vasten ja hyristä siinä hetki, miten ilman ulkoilevia kissoja rotat valtaisivat meidänkin asuinalueen (yäk). Jojo on myös toiminut terapeuttina milloin kellekin ihmisrievulle.
Jojo – kuten ymmärtääkseni kaikki kissat – tietävät, miten tärkeää nukkuminen on. Ja myös sen, että kun nukkuu hyvin, on tarvittaessa heti valpas ja valmiina, jos vaikka jääkaapin ovi käy ja kuuluu avattavan leikkelerasian ääni. Jotain tällaista Jumalakin tarkoittanee, kun Hän kehottaa meitä: ”Valvokaa!”


 

 

 

 

 

 

 

 

Nukutaan hyvin, että jaksetaan valvoa.
Anu Heiskanen, tiedottaja

09 marras

Vettä sataa lotuuttaa

Editoin jouluesitteen tekstejä – ja yhtäkkiä havahdun vesisateen ääneen. Vettä?! Mieli on niin joulussa, että mieluummin näkisin pakkaslumihiutaleiden heijaillen puuteroivan maiseman lumoavaksi valkoiseksi satumaaksi. Heijaillen on kaunis sana, jonka olen oppinut tyttäreltäni. ”Äiti äiti, katso, lunta sataa heijaillen!” Voi riemua. (Lotuuttaa lienee savolaisten omakeksimä sana.)

Ennen marraskuussa oli lunta. Ainakin nuoruudessani Rautavaaran korvessa takuulla oli. Tähän aikaan koulun liikuntatunneilla hiihdettiin lipsuvilla suksilla niitä latuja, jotka vuosien varrella tulivat liiankin tutuiksi. Hikinen villapaita kutitti selkää. Miksi äiti pakotti laittamaan sen? Halusi kai huolehtia, etten palele. Nyt ei palella. Lämpömittari on reippaasti plussan puolella.

On olemassa hauska sanonta: ”Suomen kesä on lyhyt, mutta vähäluminen. Tänä vuonna se osui keskiviikoksi.” Tästähän voisi vääntää talvi-version helposti. Olihan meillä jo vähän aikaa lunta maassa ja ehkä pakkastakin. Jos lopputalvi on edellisvuosien kaltainen, niin lunta tuskin tulee ja plussan tienoilla pysytään.

Huolestuttaa. Huolestuttaa, miten pärjäävät kanssaeläjät, joita pimeys painaa ja lumesta saisi edes jotain lohtua kaamokseen. Huolestuttaa, miten tämän kauniin maan ja maailman käy. Vieläkö tulevat sukupolvet saavat nauttia lumen riemuista kuten tyttäreni? Vieläkö koululaiset kiertävät tuttuja latuja mittailemassa vuosi vuodelta pidemmiksi kasvavia kuusia?

Syön välipalaksi banaanin. Olen heittää kuoret tavalliseen roskikseen, kun ei millään jak-sai-si avata biopuolen kantta. Siis oikeesti. Mikäs minua vaivaa? Olenko luovuttanut? Enkö tuon vertaa viitsi tehdä omaa osuuttani? Järkyttävää. Käväisen peilin edessä: ”Hyi sinua!”

Mutta takaisin hommiin. Työn alla olevasta esitteestä tulee kiva. Työkaverit ovat suunnitelleet vaikka mitä kiinnostavaa menoa adventista loppiaiseen ja alkuvuoteen 2018. Jouluun kuuluu salaisuudet. Minulla on yksi sellainen säilytettävänä. Tiedän, mitä Uutta tulossa -videoiden taustalta löytyy. Se selviää kaikille sitten, kun esite ilmestyy 1.12.2017.

Ollaanpas kunnolla, erityisesti näin joulun alla.
Anu Heiskanen, tiedottaja

30 loka

JAA #VALOA

Seurakuntaamme on kohdannut kriisi. Talo, jossa olemme tavanneet ihmisiä ja työskennelleet, on sisäilmaongelmien vuoksi pois käytöstä. Seurakuntakeskus on suljettu. Vaikka hienolla tavalla on tapahtumiin ja tapaamisiin järjestynyt muita paikkoja, me työntekijät olemme hajasijoitettuna kuka missäkin ja tärkeä päivittäinen työyhteys on rikkoutunut.

Itse olen syys- ja talvi-ihminen, jota laskeutuva hämäryys ja pimeys ei haittaa vaan päinvastoin motivoi. Olen energisimmälläni syksyllä ja onnellisin talvella. Kun sytytän kynttilän, sen valo on niin kaunis pimeässä.

Tänä syksynä en ole päässyt noihin tunteisiin. Voimat on vähissä enkä ole montaakaan kynttilää sytyttänyt. Tunnen huolta enemmän kuin huojennusta. Työpäivät venyvät, kun kaikki vaatii enemmän järjestelyjä. Säntäilen palavereihin ympäri Nokiaa. Normaali työrytmi on häiriintynyt. Rutiinitehtävät vievät enemmän aikaa.

Tämän epämääräisyyden keskellä vastaan tulee Suomen evankelisluterilaisen kirkon kampanja Jaa #valoa. http://www.valoapimeaan.fi/. Kampanja on suunnattu nuorille aikuisille, mutta mitä siitä, aineistossa on paljon sellaista, joka sytyttää lämpimän toivon liekin sisimmän pimeyteen. Suosittelen tutustumaan.

Ja suosittelen osallistumaan! Seurakunnan lähetysnuoret ja nuoret aikuiset osallistuvat Jaa #valoa -kampanjaan järjestämällä valoinstallaation ke 1.11. Nokian rautatieaseman alikulkutunneliin klo 19–20.30. Poikkea katsomaan, saat matkaasi valoa heijastavan merkin.

Ollaan valona toisillemme, kyllä se tästä, toivoa on.

Anu Heiskanen, tiedottaja

 

14 elo

Fillaria pesemässä

Takana kesän iso juttu, fillarireissu. 9 päivää ja yli 1000 km Latviaa ja Viroa fillarin selässä.

Reissun jälkeen alkaa huolto – pyykin pesemistä, tavaroiden laittamista paikoilleen ja tietysti fillarin huolto. Jos kaveri kantaa sinua, pitää sinunkin huolehtia kaverista (olen kuullut, että kaikki eivät huolla tai huollata pyöräänsä edes kesäkauden jälkeen, mutta se on varmaan/toivottavasti vain urbaanilegendaa).

Pyörää läpi käydessä mietin tuttuutta. Tunnen jokaisen osan pyörissäni, osaan huoltaa niitä ja korjata niitä. Muistan vuosia sitten, kuinka meidän Antin pyörä varastettiin. Jossain vaiheessa poliisin haaviin oli tullut tuntomerkkejä vastaava pyörä. Poliisi kirjasi tyytyväisenä ylös rungolle tippuneen maalitahran – siitä kuulemma voisi erottaa pyörän muista vastaavista. Ymmärsin tämän, mutta silti se oli minulle käsittämätöntä – kyllähän minä tunsin pyörän sitä huollettuani, hoidettuani, korjattuani. Kenelle tahansa äidille on absurdia kysyä, mistä hän tietää, että tuo lapsi on hänen lapsensa. Kyllä omansa tuntee. Minä osaisin toki kertoa jokaisesta perheeni fillarista kymmeniä asioita, jotka erottavat ne muista samasta tehtaasta samalla tuotenumerolla lähteneistä, mutta varsinainen juttu on, että omansa kerta kaikkiaan vain tuntee.

Fillarista puhun, koska osaan puhua. Aika köykäisen tuntuista on silti puhua tuttuudesta ja tuntemisesta fillarin kohdalla, kun sitä vertaa vanhemman rakkauteen lapseensa tai taivaallisen Isän tuntemiseen oman lapsensa kohdalla.

Kunhan saan ajatukseni ja muistiinpanoni tämän kesän fillarireissun osalta järjestykseen, niitä voi lukea osoitteessa presti-1.blogspot.fi

Timo Uotila

03 elo

Suunitelmia

Minä en ole kovin spontaani ihminen. Minä suunnittelen asioita huolella ja koitan varmistaa, että yllätyksiä ei isommasti tule, vaan asiat pysyvät ennustettavina. Tämä on osa minua, mutta se myös ärsyttää.

Olen lähdössä vuoden isoon seikkailuun – pitkälle pyöräreissulle. Ennen reissua minulla on aina tehtynä melko tarkka suunnitelma reitistä, mahdollisista yöpaikoista jne. Nyt päätin, että tähän reissuun lähden hyvin ylimalkaisen suunnitelman kanssa – lento Riikaan on varattu, mutta kymmenen päivää sieltä kotiinpäin saavat järjestyä niin kuin järjestyvät.

Tänään sitten en enää kestänyt, vaan avasin kartat oikein kunnolla ja tein hahmotelman reitistä, listasin yöpaikkoja, varasinkin yhden hotelliyön, tarkistin laivojen aikatauluja, mittailin matkoja. Ja tämän myötä reissu alkoi! Pää täyttyi odotuksesta ja mielikuvista, uudet ideat, unelmat, tavoitteet ja toiveet alkoivat virrata mielessä. Ihanaa! Kai minä vain olen sellainen ihminen, jonka kuuluu suunnitella!

Samaan aikaan mielessä on suunnittelemattomuus. Olen viime viikkoina saanut hetken kulkea rinnalla monen ihmisen kanssa tilanteissa, joissa elämän hallinta on osoittautunut pelkästään kauniiksi toiveeksi läheisen sairauden tai kuoleman myötä. Suunnitelmat ja tavoitteet ovat yhdessä hetkessä unohtuneet elämän uuden todellisuuden myötä.

Näiden välissä elämme – elämän hallinnan ja hallitsemattomuuden. Yksien suunnitelmien romahtamisen matkalla lauloimme hautajaisissa tutusta virrestä: `Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa. Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee´. Niin toivon. Toivon silloin, kun suunnittelen ja valmistaudun parhaani mukaan, toivon silloin, kun saa seikkailla tietämättä, minne kohta päädyn, toivon myös silloin, kun kaikki suunnitelmat pettävät. Minne käynkin…

Timo Uotila