17 marras

Kotitoimistokissa-Jojon opetuksia

Minulla on kotitoimistossani laiskan pulskea ”apulainen”, kissa nimeltä Jojo. Jojo on 13,5-vuotias maatiaiskissa pienellä norjalaisen metsäkissan mausteella. Luonne on leppoisa ja ystävällinen, ollenkaan unohtamatta kissamaista arvokkuutta.
Jojolla on pääsääntöisesti hyvä olla ja se kehrää joskus nukkuessaankin. Ruokahalunsa se ilmaisee naukumalla kovaan ääneen: ”VAU – VA” ja kun syömisen jälkeen siltä kysytään, oliko ruoka hyvää, se vastaa: ”OLIOLI”. Uskokaa pois, Jojo osaa puhua ihmisten kielellä.
Jojo on opettanut ihmisväelleen monia asioita; miten lempeä käytös tai toisaalta määrätietoinen naukuminen edistävät omia etuja ja toisten palveluhalukkuutta, miten tärkeää on aika-ajoin painautua toista vasten ja hyristä siinä hetki, miten ilman ulkoilevia kissoja rotat valtaisivat meidänkin asuinalueen (yäk). Jojo on myös toiminut terapeuttina milloin kellekin ihmisrievulle.
Jojo – kuten ymmärtääkseni kaikki kissat – tietävät, miten tärkeää nukkuminen on. Ja myös sen, että kun nukkuu hyvin, on tarvittaessa heti valpas ja valmiina, jos vaikka jääkaapin ovi käy ja kuuluu avattavan leikkelerasian ääni. Jotain tällaista Jumalakin tarkoittanee, kun Hän kehottaa meitä: ”Valvokaa!”


 

 

 

 

 

 

 

 

Nukutaan hyvin, että jaksetaan valvoa.
Anu Heiskanen, tiedottaja

09 marras

Vettä sataa lotuuttaa

Editoin jouluesitteen tekstejä – ja yhtäkkiä havahdun vesisateen ääneen. Vettä?! Mieli on niin joulussa, että mieluummin näkisin pakkaslumihiutaleiden heijaillen puuteroivan maiseman lumoavaksi valkoiseksi satumaaksi. Heijaillen on kaunis sana, jonka olen oppinut tyttäreltäni. ”Äiti äiti, katso, lunta sataa heijaillen!” Voi riemua. (Lotuuttaa lienee savolaisten omakeksimä sana.)

Ennen marraskuussa oli lunta. Ainakin nuoruudessani Rautavaaran korvessa takuulla oli. Tähän aikaan koulun liikuntatunneilla hiihdettiin lipsuvilla suksilla niitä latuja, jotka vuosien varrella tulivat liiankin tutuiksi. Hikinen villapaita kutitti selkää. Miksi äiti pakotti laittamaan sen? Halusi kai huolehtia, etten palele. Nyt ei palella. Lämpömittari on reippaasti plussan puolella.

On olemassa hauska sanonta: ”Suomen kesä on lyhyt, mutta vähäluminen. Tänä vuonna se osui keskiviikoksi.” Tästähän voisi vääntää talvi-version helposti. Olihan meillä jo vähän aikaa lunta maassa ja ehkä pakkastakin. Jos lopputalvi on edellisvuosien kaltainen, niin lunta tuskin tulee ja plussan tienoilla pysytään.

Huolestuttaa. Huolestuttaa, miten pärjäävät kanssaeläjät, joita pimeys painaa ja lumesta saisi edes jotain lohtua kaamokseen. Huolestuttaa, miten tämän kauniin maan ja maailman käy. Vieläkö tulevat sukupolvet saavat nauttia lumen riemuista kuten tyttäreni? Vieläkö koululaiset kiertävät tuttuja latuja mittailemassa vuosi vuodelta pidemmiksi kasvavia kuusia?

Syön välipalaksi banaanin. Olen heittää kuoret tavalliseen roskikseen, kun ei millään jak-sai-si avata biopuolen kantta. Siis oikeesti. Mikäs minua vaivaa? Olenko luovuttanut? Enkö tuon vertaa viitsi tehdä omaa osuuttani? Järkyttävää. Käväisen peilin edessä: ”Hyi sinua!”

Mutta takaisin hommiin. Työn alla olevasta esitteestä tulee kiva. Työkaverit ovat suunnitelleet vaikka mitä kiinnostavaa menoa adventista loppiaiseen ja alkuvuoteen 2018. Jouluun kuuluu salaisuudet. Minulla on yksi sellainen säilytettävänä. Tiedän, mitä Uutta tulossa -videoiden taustalta löytyy. Se selviää kaikille sitten, kun esite ilmestyy 1.12.2017.

Ollaanpas kunnolla, erityisesti näin joulun alla.
Anu Heiskanen, tiedottaja

30 loka

JAA #VALOA

Seurakuntaamme on kohdannut kriisi. Talo, jossa olemme tavanneet ihmisiä ja työskennelleet, on sisäilmaongelmien vuoksi pois käytöstä. Seurakuntakeskus on suljettu. Vaikka hienolla tavalla on tapahtumiin ja tapaamisiin järjestynyt muita paikkoja, me työntekijät olemme hajasijoitettuna kuka missäkin ja tärkeä päivittäinen työyhteys on rikkoutunut.

Itse olen syys- ja talvi-ihminen, jota laskeutuva hämäryys ja pimeys ei haittaa vaan päinvastoin motivoi. Olen energisimmälläni syksyllä ja onnellisin talvella. Kun sytytän kynttilän, sen valo on niin kaunis pimeässä.

Tänä syksynä en ole päässyt noihin tunteisiin. Voimat on vähissä enkä ole montaakaan kynttilää sytyttänyt. Tunnen huolta enemmän kuin huojennusta. Työpäivät venyvät, kun kaikki vaatii enemmän järjestelyjä. Säntäilen palavereihin ympäri Nokiaa. Normaali työrytmi on häiriintynyt. Rutiinitehtävät vievät enemmän aikaa.

Tämän epämääräisyyden keskellä vastaan tulee Suomen evankelisluterilaisen kirkon kampanja Jaa #valoa. http://www.valoapimeaan.fi/. Kampanja on suunnattu nuorille aikuisille, mutta mitä siitä, aineistossa on paljon sellaista, joka sytyttää lämpimän toivon liekin sisimmän pimeyteen. Suosittelen tutustumaan.

Ja suosittelen osallistumaan! Seurakunnan lähetysnuoret ja nuoret aikuiset osallistuvat Jaa #valoa -kampanjaan järjestämällä valoinstallaation ke 1.11. Nokian rautatieaseman alikulkutunneliin klo 19–20.30. Poikkea katsomaan, saat matkaasi valoa heijastavan merkin.

Ollaan valona toisillemme, kyllä se tästä, toivoa on.

Anu Heiskanen, tiedottaja

 

14 elo

Fillaria pesemässä

Takana kesän iso juttu, fillarireissu. 9 päivää ja yli 1000 km Latviaa ja Viroa fillarin selässä.

Reissun jälkeen alkaa huolto – pyykin pesemistä, tavaroiden laittamista paikoilleen ja tietysti fillarin huolto. Jos kaveri kantaa sinua, pitää sinunkin huolehtia kaverista (olen kuullut, että kaikki eivät huolla tai huollata pyöräänsä edes kesäkauden jälkeen, mutta se on varmaan/toivottavasti vain urbaanilegendaa).

Pyörää läpi käydessä mietin tuttuutta. Tunnen jokaisen osan pyörissäni, osaan huoltaa niitä ja korjata niitä. Muistan vuosia sitten, kuinka meidän Antin pyörä varastettiin. Jossain vaiheessa poliisin haaviin oli tullut tuntomerkkejä vastaava pyörä. Poliisi kirjasi tyytyväisenä ylös rungolle tippuneen maalitahran – siitä kuulemma voisi erottaa pyörän muista vastaavista. Ymmärsin tämän, mutta silti se oli minulle käsittämätöntä – kyllähän minä tunsin pyörän sitä huollettuani, hoidettuani, korjattuani. Kenelle tahansa äidille on absurdia kysyä, mistä hän tietää, että tuo lapsi on hänen lapsensa. Kyllä omansa tuntee. Minä osaisin toki kertoa jokaisesta perheeni fillarista kymmeniä asioita, jotka erottavat ne muista samasta tehtaasta samalla tuotenumerolla lähteneistä, mutta varsinainen juttu on, että omansa kerta kaikkiaan vain tuntee.

Fillarista puhun, koska osaan puhua. Aika köykäisen tuntuista on silti puhua tuttuudesta ja tuntemisesta fillarin kohdalla, kun sitä vertaa vanhemman rakkauteen lapseensa tai taivaallisen Isän tuntemiseen oman lapsensa kohdalla.

Kunhan saan ajatukseni ja muistiinpanoni tämän kesän fillarireissun osalta järjestykseen, niitä voi lukea osoitteessa presti-1.blogspot.fi

Timo Uotila

03 elo

Suunitelmia

Minä en ole kovin spontaani ihminen. Minä suunnittelen asioita huolella ja koitan varmistaa, että yllätyksiä ei isommasti tule, vaan asiat pysyvät ennustettavina. Tämä on osa minua, mutta se myös ärsyttää.

Olen lähdössä vuoden isoon seikkailuun – pitkälle pyöräreissulle. Ennen reissua minulla on aina tehtynä melko tarkka suunnitelma reitistä, mahdollisista yöpaikoista jne. Nyt päätin, että tähän reissuun lähden hyvin ylimalkaisen suunnitelman kanssa – lento Riikaan on varattu, mutta kymmenen päivää sieltä kotiinpäin saavat järjestyä niin kuin järjestyvät.

Tänään sitten en enää kestänyt, vaan avasin kartat oikein kunnolla ja tein hahmotelman reitistä, listasin yöpaikkoja, varasinkin yhden hotelliyön, tarkistin laivojen aikatauluja, mittailin matkoja. Ja tämän myötä reissu alkoi! Pää täyttyi odotuksesta ja mielikuvista, uudet ideat, unelmat, tavoitteet ja toiveet alkoivat virrata mielessä. Ihanaa! Kai minä vain olen sellainen ihminen, jonka kuuluu suunnitella!

Samaan aikaan mielessä on suunnittelemattomuus. Olen viime viikkoina saanut hetken kulkea rinnalla monen ihmisen kanssa tilanteissa, joissa elämän hallinta on osoittautunut pelkästään kauniiksi toiveeksi läheisen sairauden tai kuoleman myötä. Suunnitelmat ja tavoitteet ovat yhdessä hetkessä unohtuneet elämän uuden todellisuuden myötä.

Näiden välissä elämme – elämän hallinnan ja hallitsemattomuuden. Yksien suunnitelmien romahtamisen matkalla lauloimme hautajaisissa tutusta virrestä: `Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa. Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee´. Niin toivon. Toivon silloin, kun suunnittelen ja valmistaudun parhaani mukaan, toivon silloin, kun saa seikkailla tietämättä, minne kohta päädyn, toivon myös silloin, kun kaikki suunnitelmat pettävät. Minne käynkin…

Timo Uotila

 

18 heinä

Niittämässä

Vaimolla on mahtava kukkatarha jo tyhjäksi jääneen lapsuuskotinsa pihapiirissä – oman äitinsä jäljiltä. Minä en puutarhan hoidosta ymmärrä mitään eikä se minussa mitään erityisempiä tunteitakaan herätä, mutta välillä minä toki tottelevaisesti leikkaan nurmikkoa tai sitten – niin kuin viimeisellä lomaviikolla – niitän puutarhan reuna-alueita (raivaussahan vesakkoterällä, viikate on minulle liian vaativa työkalu).

Työ ei sinänsä ole hankalaa, mutta kasvien erottaminen toisistaan on – minulle. Vaimo näyttää , mikä on rikkaruoho, mikä taas jo kukkinut tai kohta kukkiva kukka ja ihmettelee, kuinka niiden itsestäänselvät erot eivät hahmotu minulle oikein millään tavalla, vaan joudun koko ajan sammutamaan sahaa ja kysymään, saako tuosta niittää vai ei – virheitäkin joskus tulee ja rikkaruohon mukana kaatuu muutakin!

Sen tuntee, mitä rakastaa. Tärkeästä ja rakkaasta asiasta ei tarvitse muistella sen tuntomerkkejä, sen tietää ja tuntee ilman erehtymisen mahdollisuutta. Näin kukan kohdalla, näin vielä todemmin ihmisen kohdalla. Äiti tunnistaa vastasyntyneen vauvansa kovin samanoloisten kääröjen joukosta, tärkeän ihmisen tuntee jo kaukaa, vaikka ei pystyisi sanomaan, mikä tuntomerkki se on, mistä tunnistan.

Minä olen huono tunnistamaan kukkia, mutta kyllä minä sen tunnistan, mitä rakastan. Jokainen tunnistaa, eikä vain tunnista, vaan tuntee.

Minäkin tunnistan ja tunnen, kuinka paljon paremmin rakkaansa tunnistaa ja tuntee Taivaallinen Isä, jonka silmät ovat minun silmiäni paljon tarkemmat ja jonka rakkaus on minun rakkauttani paljon isompaa.

Timo Uotila

 

07 kesä

… jotka tämän siunauksen tarvitsevat

Rippileirin leirikirkkoon nuoret valmistelevat isosensa kanssa esirukousta. Ajatuksia nousee erilaisista asioista, vaikka leirisäästä ja terrorismista. Joku mainitsee lampaat, joista oli oppitunnilla puhuttu. Toinen jatkaa, että ne lampaathan tarkoittavat meitä ihmisiä. Hetken pohdinnan jälkeen siitä rukouksesta tuli tällainen:

Silmä kosteana pappi liittyy nuoren lukemaan rukoukseen: – Siunaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka tämän siunauksen tarvitsevat. Kiitos, kun olet turvanamme tällä leirillä ja jatkaa mielessään: kiitos siitäkin, että Sinä, Jumala, elät ja vaikutat nuoressa sydämessä!

Timo Uotila

25 touko

Kirkkomakkara

On kiva, kun joskus (Mirkun talkoovastuunkantamisen myötä kesäkauden ulkopuolella joka pyhä) saa jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkokahveille. Jumalanpalveluksen yhteys, ehtoollisyhteys – ne täydentyvät sillä yhteydellä, joka tulee todeksi, kun istutaan samassa pöydässä ja jaetaan eväät.

Tänään kuuntelin, kuinka lapsi selitti äidilleen: – Tänään ei ole kirkkojätskiä, kun on kirkkomakkara.

Oli Helatorstai, reformaation juhlavuoden iso juhla ja Nokialla kirkon (varhaiskasvatuksen kevätkirkko, jossa on joskus ollut jätskitarjoilu) jälkeen mukava piknik – makkaraa grillistä, upeaa irkkumusiikkia Lassi-papin kavereineen soittaessa ja hyvää seuraa.

Kirkkomakkara. Oikeastaan huvittava sana ja samalla aivan ihana sana. Onko meille kasvamassa uusi polvi seurakuntalaisia, kristittyjä, joille jätskin jakaminen jumalanpalveluksen jälkeen on normaalitilanne ja makkaran jakaminen jumalanpalveluksen jälkeen jotain spesiaalia? Se, ettei jaettaisi mitään, on sen sijaan kummallista tai oikeastaan mahdotonta.

Minä toivon niin. Minä toivon, että sanan `kirkko´ perään liitetään koko ajan uusia määreitä ja ne kaikki ovat oikeita. Kirkkokahvit, kirkkojätski, kirkkomakkara… Ja se ateria kirkossa, missä Vapahtaja on samassa pöydässä meidän kanssamme ja kirkkoyhteys, sinä, minä, Kristus meidän kanssamme, sanassa, ehtoollisessa, meissä, sinussa.

Helatorstaina kerrotaan, kuinka Jeesus on samaan aikaan taivaassa ja samaan aikaan täällä maan päällä meidän kanssamme.  Minä olen heikolla uskollani kohtuullisen varma, että Hän jakoi meidän kanssamme tänään kirkkomakkaran.

Timo Uotila

 

13 touko

Hyviä asioita

Maailma on sotkuinen ja vaikea paikka. Kaikki tuntuu romahtavan ja kaikelle pitäisi yrittää tehdä jotain, mutta kun ei osaa…

Ja sitten maailma on hyvin yksinkertainen. 48 km fillarin selässä vetämässä joukkoa tavallisia, erilaisia, omanlaisiansa, oikeanlaisia, ihmisiä kirkkopyöräilyssä. Mukavaa tasamaata hyvässä maisemassa, ylämäkiä, jotka meinaavat olla liikaa ja ovat sittenkin vain tarpeeksi. Sen verran ponnistelua, että on hyvä pysähtyä välillä.

Viimeisenä pysähdyspaikkana Pitkäniemen kirkko ja siellä ihan lopuksi laulettiin Suvivirsi. Seurakunnan työntekijänä sitä miettii, voiko/sopiiko/kehtaako laulattaa virttä ja sitten yksi pyöräilijä kertoo, kuinka reissun huipentuma oli, kun SAIMME laulaa Suvivirren.

Pyörän selässä maailma on ymmärrettävän ja selkeän näköinen, kauniskin. Se voi olla illuusio, mutta yhtä hyvin juuri se voi olla totta, todempaa totta kuin jokin muu tosi.

Kaiken kaikkiaan minulla oli hyvä päivä Kirkkopyöräilyssä Pyhäjärven ympäri. Papinpaidassa, vaikka oli vapaapäivä ja papinpaidan päällä Kaupin Kanuunoiden ajopaita, koska pyöräily vaan on niin oikea asia.

Timo Uotila

09 touko

Nimipäivä

Tänään on minun nimipäiväni. Koko Eurooppa liputtaa sen kunniaksi (vai oliko se sittenkin Eurooppa-päivä?!). Joka tapauksessa nimipäivä on hyvä päivä. Syntymäpäivä kertoo vanhenemisesta eikä se välttämättä ole mikään erityinen riemun aihe, mutta nimipäivä kertoo siitä, että minä olen juuri minä. Nimeltä tuttu ihmisille ja myös Jumalalle. Nimeltä kutsuttu. Komeaa!

Me uskomme, että Jumalalla on taivaassa iso kirja ja siihen hän itse kirjoittaa meidän nimemme, kun meidät kasteessa otetaan hänen lapsikseen. Mukava ajatus – tuskin minun käteni tai kenenkään muunkaan pystyy kovin helposti pyyhkimään pois sitä, minkä Jumala on kirjoittanut.

Nimipäivävirressä 469 sanotaan: Nimeni moneen kirjaan piirtyy / ja monesta pois pyyhitään. / Suo, Jeesus, turva nimessäsi, / niin että taivaan kirjaan jään.

Monessa kirjassa nimi on kirjoitettuna, mutta kyllä se monesta kirjasta myös jo on pyyhkiytynyt. Kun katselee vanhaa luokkakuvaa tai edes vanhoja tuttuja ihmisiä ja paikkoja facebookista – hyvin siellä pärjätään ilman minua! Jumalakin kyllä pärjää, mutta toivottavasti ei silti pyyhi minun nimeäni pois.

Nimenä Timo muuten tarkoittaa kunnioittamista tai pelkäämistä (Timoteus = Jumalaa pelkäävä). Kuulemma yleisin elossa olevien suomalaismiesten nimi. Liputetaan siis!

Timo Uotila