29 Mar

Hoosianna

siuro-urutAdventin alku on hyvää aikaa. Pimeän marraskuun keskelle saa kaivaa varastosta kynttelikköjä ja valoja, ensimmäinen adventtikynttiläkin syttyy. Ei pelkästään pimeä ole totta, vaan myös valo on.

Ja ensimmäisenä adventtisunnuntaina saa laulaa Hoosiannaa. Se on kummallinen ilmiö, kummallinen kulttuurisesti ja uskonnollisesti. `Hoosianna Daavidin poika´ – sekoitus heprean kieltä ja uskonnollista koodistoa, jotka kumpikaan eivät selittämättä aukene ja tämä vielä täysin vääränä aikana kirkon vuotta – palmusunnuntain kertomushan tuo aasilla ratsastaminen on – viimeinen matka ennen hiljaisen viikon tapahtumia ja ristiä.

Ja silti hoosiannaa lauletaan – lauletaan kirkoissa, mutta lauletaan myös kouluissa ja lauletaan lasten kanssa ja lauletaan vanhusten laitoksissa. Lauletaan ja usein vielä ulkomuistista, vaikka moni paljon ymmärrettävämpi perinne ja laulu katoaa meidän käyttömuististamme!

Niin laulettiin sunnuntaina Nokian kirkossakin. Kanttori säesti perhemessun lauluja pianolla niin kuin järkevää olikin, mutta evankeliumin lukemisen alussa hän nousi pianotuolilta ja lähti kohti urkuparvea. Sitten evankeliumi päättyi ja pappi kehotti meitä liittymään ihmisten tervehdykseen luoksemme saapuvalle Jeesukselle. Urut jyrähtivät soimaan – parempaa verbiä en keksi. Kanttori painoi urkujen Tutti-nappulan alas (tutti on italiaa ja tarkoittaa kaikki) ja niin urkujemme kaikki äänikerrat soivat samaan aikaan. Väki nousi seisomaan ja lauloi. Eikä ymmärtäminen ja järkeily ollut tärkeää, joukkovoima oli! Olen kovin kehno käymään hurraamassa lätkämatsissa, hurraaminen kirkossa hoosiannan myötä sen sijaan tuntui taas kerran hyvin oikealta.

 

21 Mar

Lasten oikeuksia

Joistain asioista seurakunnassamme olen erityisen ylpeä. Yksi niistä on Lasten linnanjuhlatLinnanjuhlat lasten oikeuksien päivänä. Mukaan oli taas kutsuttu kaikki 3-6 –vuotiaat yhden seuralaisen kanssa. Ja niin Seurakuntakeskus täyttyi prinsseistä, prinsessoista, ritareista ja muuten vain hienosta väestä.

Ensiksikin on hienoa, että välillä seurakunnassa on oikeasti hauskaa (olisittepa nähneet kirkkoneuvoston jäsenen kirmaamassa Tuttiritarina!). Seurakunnassa on yleisesti ottaenkin useammin hauskaa kuin monet arvaavat, mutta näissä juhlissa hauskuus nousee kyllä ainakin toiseen potenssiin.

Toiseksi ja vielä paljon tärkeämpänä Linnanjuhlat kantaa viestiä lapsen arvosta. Me emme juhli lapsen saavutuksia, emme sitä, kuinka hyvä ja hieno, taitava ja onnistunut lapsi hän on. Me juhlimme sitä, että hän on lapsi! Juhla järjestetään sen vuoksi sellaiseksi, että lapsella yksinkertaisesti on mahdollisimman hauskaa. Tehdään pelkästään mukavia asioita, napostellaan pelkästään mukavia (ja epäterveeellisiä) välipaloja, keskitytään siihen, että on hyvä olla. Sen vuoksi, että lapsi on arvokas ja tärkeä eikä tuon lapsi-sanan eteen laiteta yhtään määrettä. Lapsi on arvokas ja tärkeä.

Kastepuheessa sunnuntaina totesin: Meidän tehtävämme on rohkeasti kasvattaa lasta luottamaan siihen, että häntä rakastetaan. Rakastavat läheiset ja rakastaa hyvä Jumala taivaassa. Ei kasvatusvastuu ole sen monimutkaisempi – ei vanhempien, ei kummien. Meidän tehtävämme on opettaa lasta luottamaan siihen, että hän on arvokas ja rakas, muuta ei tarvitse.

Linnanjuhlissa kasvatettiin lasta luottamaan siihen, että häntä rakastetaan. Rakastavat läheiset ja rakastaa hyvä Jumala taivaassa. Mitähän yhtä mainiota konseptia keksisimme, jotta sama viesti saataisiin läpi meille isommillekin (Jumalan) lapsille!

14 Mar

Isänpäivä

Olihan melkoinen isänpäivä! Päivä oli viikkovapaapäiväni, mutta onneksi vilkaisin aamulla kahdeksan maissa työpuhelintani: viestiä ja puheluita jonossa! Työkaveri kertoi sairastuneensa vatsatautiin ja yön kuluneen oksentaessa, kirkkoon lähtijäksi hänestä ei olisi. Ja niin minä kaivoin tietokoneelta esiin joskus kymmenisen vuotta sitten pidetyn saman pyhäpäivän saarnan ja kerkesin juuri ja juuri ajoissa kirkkoon. Vanhaa saarnaa ei ollut kiva pitää, se tuntui ainakin itselle lähinnä mitättömältä ja tylsältä. No, joka tapauksessa jumalanpalvelus saatiin pidettyä ja uskomme mukaan Jumalan läsnäolo ei nytkään ollut kiinni papin tuntemuksista!

Puoleen päivään mennessä olimme sitten jo tien päällä matkalla Helsinkiin lapsenlapsemme ristiäisiin. Ihana juhla – suloinen pieni Matilda Elsa Amalia, hänen hieno perheensä ja muitten rakastavien läheisten yhteys. Ja hämmentävä oikeus olla kastamassa oma lapsenlapsensa! Ymmärtää kovin vähän siitä, mitä tässä tapahtuu, mutta se kuimatilda-14tenkin, että tässä puhutaan isosta asiasta.

Saimme laulaa siitä, kuinka olemme Jumalan kämmenellä, mitä elämä vastaan tuokin, saimme kuulla Raamatusta, kuinka Vapahtajalla on aikaa kaikkein pienimmille ja heikoimmillekin, saimme miettiä rakkauden olemusta – meidän ihmisten rakkauden ja Jumalan rakkauden, saimme siunata pienen ihmisen (ison siskon käsi kurottamassa, jotta ylettyisi mukaan siunaamaan oli jotain pakahduttavan hienoa!), saimme sytyttää kastekynttilän kertomaan siitä, että kaiken pimeän keskellä Jeesus on valo. Ja saimme vielä juoda yhdessä kahvit, saimme leikkiä lasten kanssa ja jutella aikuisten kesken, elää todeksi yhteyttä ja elää todeksi rakkautta.

Kotimatkalla illan ollessa jo pitkällä poikkesimme vielä Kalevankankaan hautausmaalla ja sytytimme kynttilän minun isäni haudalle. Hänkin olisi varmasti ollut mielellään mukana lapsenlapsenlapsen juhlassa!

Joku pohti, miksi meillä on san `äitienpäivä´ monikollisena, mutta `isänpäivä´ on yksiköllinen. Johtuisiko se siitä, että kaikki hyvä, mitä liitämme isään, liittyy jotenkin yhteen Isään taivaassa. Lapsen mielestä isä osaa korjata kaiken. Me, isät, tiedämme, että se ei ole totta. Meillä on huoli siitä, miten osaisi suojella edes sitä, mitä eniten rakastaa, mutta samalla turvallisuus ja kiitollisuus siitä, että isinäkin saamme olla yhden ja saman Isän lapsia, sellaisen Isän, joka oikeasti osaa suojella ja tarvittaessa korjatakin sen, mikä on mennyt rikki.

 

07 Mar

Lista

pyhainpaivaPyhäinpäivän iltana Nokian kirkkoon oli kutsuttu kuluneen vuoden aikana läheisensä menettäneitä. Iso ilta, isoa tunnetta, isoa yhteyttä ihmisten kesken, jotka olivat kokeneet vuoden aikana jotakin samaa kuin vieressä istujakin.

Sytytimme muistokynttilät pois nukkuneille ja minun tehtävänäni oli lukea heidän nimensä. 196 ihmisen nimi ja elettyjen vuosien määrä. Sinänsä vain lista ja sen sisälukua, toisaalta jotain aivan muuta. 196 pelkästään ainutlaatuista tarinaa. 196 ihmisen ainutlaatuista elämää syntymästä viimeiseen henkäykseen. Läheisiä ihmisiä, joiden elämä muuttui kuoleman myötä. Valmiiksi saatuja tai kesken jääneitä töitä… 196 tarinaa eikä yksikään niistä samanlainen kuin toinen eikä yksikään niistä merkityksetön.

Mietin siinä lukiessani, kuinka paljon 196 tarinaan liittyy rakkautta, välittämistä, ikävää, kaipausta, hämmennystä, tuskaa, kiitollisuutta…

Palautin mieleeni ihmisiä, joita olen siunausten yhteydessä kohdannut – keskusteluja kirkkoherranvirastossa tai kodissa kahvikupin ääressä kynttilän palaessa valokuvan edessä. Mietin miksi-kysymyksiä, joita olemme yhdessä kysyneet vastausta yleensä löytämättä. Mietin elämäntarinoita, joita olen saanut kuulla – kunnioitusta, arvostusta, lämpöä, joskus myös katkeruutta ja pettymystä. Isoja asioita on saanut ihmisten kanssa olla jakamassa, niitä kaikkein isoimpia.

196 hautaan siunaamista, niistä yksikään ei ole ollut tavallinen. Elämä on ainutlaatuista ja ainutkertaista, ihminen on ainutlaatuinen ja ainutkertainen – olemme saattaneet hautaansa pelkästään erityisiä ihmisiä. En kuvittele olleeni erityisen viisas ja osaava rinnalla kulkija, mutta kiitollinen olen siitä, että olen saanut olla mukana ainutlaatuisissa hetkissä, että minuun on luotettu niin paljon, että isoja asioita on käyty yhdessä lävitse. Ja siitäkin olen kiitollinen, että olen saanut piirtää arkun kanteen hiekasta ristin – tehdä siinäkin jotain, mitä en kunnolla ymmärrä, mutta silti luottaa, että isommasta asiasta on kysymys kuin hiekasta.

Minä en pysty mittaamaan, kuinka tärkeätä minun ja työtoverieni – virastossa, hautausmaalla, musiikissa, vahtimestarina… – työ on ollut. En pysty mittaamaan, mutta sen tiedän, että kyllä me olemme ottaneet vastuumme vakavasti ja tosissaan. Ja sitäkin mietin, että jos seurakuntaa ei olisi, kuka olisi kulkenut rinnalla ne askeleet, jotka nyt on kuljettu. Ainutkertaiset askeleet ainutkertaisen ihmisen viimeisellä matkalla ainutlaatuisten läheisten kanssa.

Ja sitten kaikki kynttilät jo paloivat ja hiljennyimme rukoukseen.

 

31 Lok

Voi voi!

Nokkarin tekstaripalstalla kirjoitettiin, kuinka Nokian kirkossa oli komennettu lapsia. ”Miltähän lapsista tuntui? Jäi varmaan trauma. Ei ihme, jos kirkossa ei ole lapsia.”

Oli uusien työntekijöiden tehtävään siunaaminen ja yksi siunattavina olleista työkavereistamme otti lapsensa mukaan. Pojat pärjäsivät oikein mainiosti, mutta poikkesin kuitenkin jossain vaiheessa sanomassa pojille, että kirkko on paikka, jossa saa halutessaan liikkuakin, tuolta käytävän päästä löytyy vaikka laatikko täynnä pehmoleluja, joita sopii käydä hakemassa, jos siltä tuntuu.

Todellisuus ja meidän mielikuvamme eivät aina kohtaa. Valitettavasti meidän tunteemme peittoavat faktat mennen tullen. Kuinkahan paljon syyllistyn samaan itse! Luon mielikuvan asiasta omien käsitysteni ja ennakkokuvieni pohjalta ja sen käsityksen horjuttaminen vaatiikin paljon työtä!

Reformaation merkkivuosi alkaa. Minulle ja monelle muulle ja koko some-maailmalle voisi muistuttaa Martti Lutherin selityksestä kahdeksanteen käskyyn `Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi!´ Sukupolvesta toiseen olemme opetelleet katekismuksesta: – Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.

Siteeraan vieläkin katekismusta: – Käskyt eivät ole vain elämänohje. Ne osoittavat, ettei kukaan meistä kykene täyttämään Jumalan vaatimusta, vaikka sydämemme tunnustaakin sen oikeaksi. Minulle kahdeksas käsky näyttää kovin selvästi, kuinka toivo ei ole minun hyvissä tarkoituksissani vaan siinä, että Vapahtaja syntyi maailmaan (hyvillä mielin viimeistelemme joulun ajan esitettä lähtemään painoon).

24 Lok

Aleppon kellot ja rukoilijoiden joukko

Nokian kirkon kellot ovat soineet monien muiden kirkonkellojen mukana Aleppon uhreille. Tänään vietimme viimeisten kellojen myötä rukoushetkeä kirkossa.

Me rukoilimme kirkon meille tähän hetkeen tarjoamien sanojen myötä:

”Elämän ja kuoleman Jumala, olemme kuulleet kirkonkellojen soivan surua ja pelkoa. Anna sodan keskelle toivo paremmasta, anna lohdutus, anna rauha.Herra, armahda!

Yhteyden ja laupeuden Jumala, olemme kuulleet kirkonkellojen kutsuvan auttamaan. Anna sen kutsun muuttua meissä sovinnon teoiksi. Herra, armahda!

Jumala, joka kuuntelet ihmisiä, olemme kuulleet kirkonkellojen soivan kutsua rukoukseen. Omin voimin emme pysty ratkaisemaan maailman ongelmia. Herra, armahda!

Pyhä Jumala, sinä olet läpi vuosisatojen tehnyt ihmeitä kansojen historiassa ja yksityisten ihmisten elämässä. me pyydämme, tee ihmeesi myös nyt: Anna rauha, paranna haavat ja luo sovinto. Poikasi Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme tähden.”

Ja me lauloimme Jaakko Löytyn kohta neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettujen sanojen myötä:

Nyt syleilyynsä synkät pilvet sulkevat./ Hukumme kysymyksiin pimeyden,/ jos yhtä matkaa emme käy, yön kulkijat,/ vain toinen toisiamme siunaten.

Meitä oli kirkossa ainoastaan kuusi ihmistä, mutta silti me rukoilimme yhdessä satojen veljien ja siskojen kanssa. Yhdessä niiden nokialaisten kanssa, jotka eivät lähteneet kirkkoon, mutta olivat kuulleet kirkonkellojen soiton, yhdessä niiden rukoukseen hiljentyneiden veljien ja siskojen kanssa, jotka viettivät rukoushetkeä sadoissa muissa Suomen ja Euroopan kirkoissa. Ja me rukoilimme yhdessä niiden Aleppon ihmisten kanssa, jotka surivat ja pelkäsivät ja olivat vailla toivoa. Meitä oli monta rukoilijaa, vaikka silmämme näkivät vain kuusi ihmistä.

Hyvyyden voiman ihmeellisestä suojasta me vielä lauloimme (virsi 600):

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,/ tyyneksi, lämpimäksi liekki luo,/ valaiset pimeän, voit pelot poistaa,/ jää keskellemme, Kristus,/ rauha suo!

Oli hyvä rukoilla yhdessä, yhteydessä, joka on totta kaikkien rajojen ja seinien ohitsekin.

17 Lok

Monipalvelutyötä

Sunnuntaina siunattiin tehtäväänsä seurakuntamme viisi uutta – tai melko uutta – työntekijää. Yksi heistä mietti: ”On erityinen lahja palvella työyhteisössä, joka saattaa jäseniään siunaten.” Olen samaa mieltä. Olin joskus mukana asettamassa virkaansa ystävääni. Mukana oli myös hänen sukulaisensa, joka oli hiljattain aloittanut erään valtionyhtiön toimitusjohtajana. Tämä totesi, että ei häntä otettu työhönsä ollenkaan niin tosissaan ja arvokkaasti kuin otettiin kirkkoherra seurakuntaansa!

Mutta tuosta monipalvelusta! Tanja on aloittanut seurakunnassamme työt nimikkeellä `monipalvelutyöntekijä´. Tuo nimihirviö tarkoittaa hänen kohdallaan, että ruokahuollon rinnalla työhön kuuluu kiinteistönhoitoa ja siivousta. Tanjan jälkeen itsensä esitteli suntio-vahtimestari Elisa ja totesi, että kyllä hänenkin työnsä on melkoista monipalvelutyötä. Kiinteistöpäällikkömme Hannu jatkoi, että aika moneen suuntaan kulkevat hänenkin vastuunsa. Lähetys- ja aikuistyön koordinaattori Leenalle monipalvelutyö on itsestään selvää jo nimikkeen perusteella ja pastori Juha on kyllä vahvasti mukana samassa joukossa – monenlaista palvelua kuuluu papin työhön!

Minä pidän tuosta termistä. Siinä on sana Palvelu. Jos se puuttuu seurakunnan jonkun työntekijän päänsisäisestä toimenkuvasta, on jotain vialla. Ja sitten siinä on tuo sana Moni. Elämä muodostaa valtavan kirjon ja sen kaventaminen on aina väärin. Siksi Monipalvelu on hyvä ja välttämätön asia. Ja sitten siinä on vielä sana työ. Siitäkin pidän. Työntekijänä olen töissä, en toteuta ensisijaisesti omaa agendaani, vaan yhteistä tavoitetta. Työnantajalla (sillä palkkaa maksavalla samoin kuin taivaallisella) on oikeus minun osaamiseeni ja resursseihini. Minun on oltava uskollinen.

On joskus vaikea selittää ihmisille, mitä minä pappina oikein teen työkseni. Taidan seuraavalle kysyjälle vastata: Minä teen monipalvelutyötä.

 

10 Lok

Aleksis Kiven päivän ajatuksia

Aleksis Kiven päivän – Suomalaisen kirjallisuuden päivän – uutisena luen, että yläkouluikäisen nuoren sanavarasto on noin 70 000 sanaa, jos hän lukee kirjoja ja 15 000, jos hän ei lue. Tämä on minusta ainakin yhtä hurja ja tulevaisuuden kannalta oleellinen tieto kuin Nobel-palkitun taloustieteilijämme ajatukset Suomen talouden lohduttomasta tilasta.

Uskonpuhdistuksen – jonka 500-vuotisjuhlaa kovasti valmistellaan – yksi keskeinen ajatus oli, että jokaisella on oikeus ottaa itse selvää Jumalan tarkoituksista ihmisen elämässä, siksi jokaisen pitää osata lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Edelleen tämä on totta. Ilman OIKEAA lukutaitoa olemme riippuvaisia erilaisista asenteen muokkaajista, joiden motiivit ovat kaikkea muuta kuin selviä. Pitää osata lukea Raamattua ja pitää osata lukea Suomi24 keskustelua ja Iltalehden nettiä ja lukea romaaneja ja erottaa sieltä, mikä on hyvää, totta ja oikeaa. Niin – ja mikä ei ole.

Minä osaan lukea. Osaan jopa rakastaa lukemista. Minulla on paljon kirjoja ja minulla on jopa kirjasto, mistä saan ilmaiseksi kirjoja luettavaksi tieteellisen opiskelemiseni tueksi tai sitten mieleni virkistykseksi. Olen rikas.

Papeilla ei ole työaikaa. Se on hyvä asia, sillä en osaisi millään sanoa, olenko töissä vai vapaa-ajalla, kun luen. Kun luen Raamattua, kun luen teologista kirjallisuutta, kun luen hartauskirjallisuutta, kun luen maailmankirjallisuuden klassikoita, kun luen dekkareita. Kaikki opettavat minulle jotain ihmisenä elämisestä ja kun kerran uskomme mukaan ihmisenä eläminen on väistämättä elämistä suhteessa Jumalaan, onko jokin lukeminen vähemmän ammattilukemista kuin jokin muu. En minä vaan tiedä.

Aleksis Kiven päivänä olen kiitollinen siitä, että osaan lukea ja siitä, että erilaiset kasvattajat ovat saaneet minut kasvamaan ihmiseksi, joka rakastaa lukemista.

03 Lok

Lapsenlapsi

nipsuMinulla on onni ja etuoikeus olla Vaari kolmelle pienelle tytölle. Nuorin on ehtinyt vasta kahden viikon ikään. On kovin merkillistä katsoa vastasyntynyttä lasta. Käsittämätön hellyys ja rakkaus, samalla pakahduttava huoli siitä, miten pieni elämä saisi kasvaa turvassa. Kovin pieneksi tuntee ihminen itsensä, kun saa syliinsä kokonaisen elämän!

Kaikkein eniten olen maistellut ja ihmetellyt sitä, mitä pieni lapsenlapsi on opettanut minulle rakkauden olemuksesta. Tapasin vauvan ensimmäistä kertaa hänen ollessaan neljän päivän ikäinen, mutta silti olin rakastanut häntä jo pitkään – siitä lähtien, kun kuulin hänen olevan kasvamassa äitinsä vatsassa. Siis rakastaa ihmistä, jota ei tunne! Aika hienoa.

Nyt odotan isolla mielenkiinnolla, millaista ihmistä minä vastaisuudessa tulen rakastamaan. En tiedä, millaiseksi tytöksi hän kasvaa, mutta kovin varma olen siitä, että rakas ihminen hän tulee olemaan joka tapauksessa. Televisiosarjoissa rakkauden syntymiseksi tehdään järjestelyjä, juonitellaan ja suunnitellaan. Se ei ole totta. Rakkaus on ihme, eikä ihmeitä järjestetä, ne otetaan vastaan. Rakkaus on lahja eikä lahjoja ansaita, ne otetaan vastaan.

Jotain oma rakkauteni pieneen lapsenlapseen opettaa minulle myös Jumalan rakkaudesta.

28 Syy

Yhteistä matkaa

Syn = yhdessä, odos = matka, Synodi = yhteinen matka. Kuuden vuoden välein kirkkomme piispat kutsuvat papiston (ja tällä kertaa Tampereen hiippakunnassa myös diakonian virkaan vihityt) Synodaalikokoukseen. Tämän vuoden kokousten teemana oli reformaation juhlavuoteen liittyen Armoa!

Meidän kokouksessamme yhteistä matkaa ei tehty vain keskenämme keskustellen ja jakaen, vaan koko joukkomme lähti liikkeelle eri puolille Tamperetta ja sen ympäristöä yhteisöihin, järjestöihin, työpaikoille, toreille, ihmisten keskelle tutkimaan yhdessä heidän kanssaan, mitä Armo on. Tätä matkaa kutsumme rohkeasti pyhiinvaellukseksi. Me emme olleet viemässä Jumalaa jonnekin – missä voisi olla se paikka, missä Hän ei vielä olisi! – vaan me lähdimme jakamaan sitä suhdetta läsnä olevaan Jumalaan, joka väistämättä on olemassa, huomaavat ihmiset sitä itse tai eivät.

Minä sain olla johtamassa ryhmää Poliisiammattikorkeakoulussa Hervannassa. Me muun muassa seurasimme, kuinka opiskelijat oppivat kaatamaan väkivaltaisesti käyttäytyvän ”asiakkaan” maahan varoen huolellisesti, ettei tämä lyö takaraivoaan maahan! Me keskustelimme siitä armollisuudesta, että poliisi ei suojele vain sitä, jota lyödään, vaan myös sitä, joka lyö. Me pohdimme velvollisuuden täyttämistä, sovittujen pelisääntöjen asettamista omien tunteiden ja halujen edelle, me löysimme yhteistä kokemusta kutsumuksesta olla omalla paikallamme ihmisen rinnalla. Armosta. Olin vaikuttunut.

600 pappia ja diakoniatyöntekijää vaeltamassa ihmisten keskellä kaupungissa pohtimassa heidän kanssaan armoa, harvoin olen saanut olla mukana missään näin innostavassa. Joku viisas on sanonut: ”Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siinä maailmassa, jonka kanssa Jumala on tehnyt pysyvän liiton.” Me saimme ja me saamme kulkea yhdessä ihmisten kanssa ja olla silloin aina siellä, missä Jumalakin jo on. Mahtavaa!