04 joulu

Olen iloinnut

Päättyvä vuosi on ollut kummallinen. Keväällä opettelimme elämään rajoitettua elämää, kesää vietimme vähän vapaammin ja vuoden pimeimpänä aikana olemme jälleen rajoitusten vankina. Helppo on vaipua synkkyyteen ja yhtyä valitusvirteen elämän kurjuudesta.

Kertasin mielessäni vuoden tapahtumia seurakunnassamme ja ihmeellisesti löytyi monia ilon aiheita, joita nyt haluan jakaa tällä palstalla.

Olen iloinnut

– messussa kanttori-Kaisun upeasta loppusoitosta ja kaikesta seurakunnan musiikkitarjonnasta
– kesäisestä kukkakimpusta Suoniemen kirkon alttarilla ja suntioiden panostuksesta kirkkosalien viihtyisyyteen
– kastepuun linnuista, jotka kertovat seurakunnan uusista jäsenistä
– Arja-papin retkestä kirkon tornihuoneeseen ja kaikista muista seurakunnan työntekijöiden toteuttamista videoinneista
– kolikoista, jotka löytyivät lompakostani kolehtikeräykseen ja joilla tiedän tukevani lähetystyötä
– kahvikupillisesta, jonka nautin Kulmakivessä ja kaikesta siitä työstä, jota vapaaehtoiset tekevät seurakunnan hyväksi
– reippaasta diakoniatiimistä, joka toiminnallaan on mahdollistanut ruokakassien jakamisen ja kaiken muun avun sitä tarvitseville
– lasten iloisista äänistä Kanttorilan pihamaalla ja jokaisesta perheestä, joka on osallistunut seurakunnan tapahtumiin
– Jopo-pyörästä Maatialan pappilan edustalla ja jokaisesta nuoresta, joka avaa pappilan oven
– ujosta rippikoulunuoresta messukäynnistä merkintää pyytämässä ja rippikoulujen toteutuksesta poikkeusoloissa
– Valo-syystervehdyksestä ja kaikesta seurakuntalaiset tavoittavasta tiedottamisesta
– Urhatun ikkunasta avautuvasta järvimaisemasta ja koko toimintakeskuksen tarjoamista mahdollisuuksista
– syksyn värikkäistä lehtikasoista hautausmaalla ja kaikesta siitä kukkaloistosta, jonka ammattilaiset haudoille loihtivat
– valtuutetusta, joka pyytää puheenvuoron valtuuston kokouksessa ja kaikesta siitä työstä, jota luottamushenkilöt tekevät seurakunnan kehittämiseksi.

Olen iloinnut jokaisesta seurakuntalaisesta, luottamushenkilöstä ja työntekijästä, joille kaikille haluan toivottaa rauhallista joulunaikaa ja iloa elämään!

Tuija Kiiskinen, kirkkovaltuuston puheenjohtaja

 

 

 

 

30 marras

Jouluvalojen sotkuja

…julkisissa sisätiloissa yleisömäärä suositellaan rajattavaksi korkeintaan kymmeneen henkilöön. Suositus on voimassa 2.–21. joulukuuta. Kaikissa yleisötilaisuuksissa suositellaan noudatettavan korkeintaan 10 osallistujan rajaa.

Kuuntelen Pirkanmaan koronanyrkin uusia ohjeistuksia. Kyllähän nämä näyttivätkin olevan tulossa, mutta nyt, kun ne ovat oikeasti totta, on olo hämmentynyt. Viimeisen parin viikon työstäni isoin osa (meidän vastuunjaossamme koitan huolehtia, että eri tehtävissä on käytettävissä ne, joita pitääkin ja tämän myötä huolehtimiseeni kuuluu väistämättä myös se, mitä tehdään, erityisesti pappien osalta) osoittautui täysin merkityksettömäksi. Kauneimpien Joululaulujen uudelleen hahmottaminen, jumalanpalvelusten miettiminen, yhteistyö laitosten kanssa, seurakunnan omat kokoontumiset – kaikki, minkä uudelleen rakentamisesta koronatilanteessa olen iloinnut ja ollut välillä melkein ylpeä – kaikki se uusiksi tai oikeastaan roskikseen.

Näitä miettiessäni selvittelen vapaapäiväni iltana pihapuuhumme tulevien jouluvalojen johtoja. Yhtä sotkussa kuin seurakunnan suunnitelmat joulun ajasta.

Ja jossain vaiheessa valojen johto kuitenkin on oiennut ja saan ne paikalleen valaisemaan isoa pimeää. Mietin, että eiköhän jossain vaiheessa hyvä ja oikea toteudu myös meidän seurakuntamme toimintamme suhteen. Jotenkin ajattelen, että meidän hiljentymisemme ihmiseksi syntyvän Jumalan eteen on isompi asia kuin minun jouluvaloni ja siksi uskon, että kaikkivaltias Jumala myös järjestää asiat niin kuin on oikein. Ei varmaankaan niin kuin minä toivoisin, mutta silti oikein. Hyvin.

Lue uutinen.

Timo Uotila, pastori

27 marras

Kovempaa kuin koskaan

Tulevana sunnuntaina lauletaan kirkoissa ja erilaisten vastaanotinten äärellä ”Hoosianna!” Tänä vuonna rukous lauletaan kovempaa kuin koskaan. Hoosianna tarkoittaa ”Auta, pelasta”. Sitähän me nyt tarvitsemme, apua ja pelastusta.

Seurakunnassa on kovasti mietitty, miten voimme viettää joulua tilanteen ollessa tämä. Toiveissa on järjestää tapahtumia erilaisin varotoimin. Näistä tapahtumista voit lukea kootusti verkkosivujen uutisesta. Mutta nopeatkin muutokset ovat mahdollisia, tilaisuuksia voidaan joutua perumaan. Voi käydä niin, että vasta tilaisuuteen tullessaan huomaa sen peruutetuksi. Ajankohtaisin tieto löytyy aina verkkosivustoltamme.

Verkosta löytyy myös erilaisia joulukalentereita. Niistä kertovaan juttuun pääset tästä. Lisäksi tuotamme jouluaiheista materiaalia sosiaaliseen mediaan Facebook, Instagram ja YouTube -kanaville.

Mutta yksi ei muutu. Kuten kirkkoherramme kirjoittaa joulukortissaan:

”Näinä aikoina, kun elämme hetkellisyydessä ja jatkuvien muutosten keskellä, on hyvä muistuttaa mieleen, että on jotain ikuisesti pysyvää. Adventin aika alkaa ja valmistaudumme juhlimaan tapahtumaa, joka ympäri vuoden muistuttaa meitä Jumalan armosta ja rakkaudesta. Meille on syntynyt Vapahtaja, Jeesus Kristus Jumalan poika.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Anu Heiskanen, tiedottaja

16 marras

Menossa mukana

Tänä vuonna Nokia-Seura ry on julkaissut kaksi merkittävää teosta. Ensin ilmestyi Maritta Pahlmanin toimittama kotiseutukirja Nokia 101 tarinaa, jonka kuvituksen on tehneet Pirkan opiston, Lasten ja nuorten kuvataidekoulun nuoret taiteilijat. Kirjoittajina nokialaisia ja nokialaistaustaisia ihmisiä. Aivan äskettäin ilmestyi Nokia ennen ja nyt -julkaisu, toimittanut Anne Haapalainen, kirjoittajina ja kuvaajina nokialaisia toimijoita.

Nokia-Seura kuvailee itseään:

”Nokia-Seura perustettiin vuonna 1946 kaikkien nokialaisten kotiseutuyhdistykseksi. Seura vaalii nokialaista kulttuuriperimää, kokoaa yhteen kuntalaiset eri puolilta Nokiaa ja toimii yhteisen viihtyvyyden lisäämiseksi.”

Nokia-Seura toimii tavoitteidensa mukaisesti ja on nähnyt, että Nokian seurakunta on tärkeä osa nokialaisuutta, nokialaista kulttuuria, siksi molempiin teoksiin pyydettiin tekstit seurakunnasta. Nuoriso- ja rippikoulutyön pastori Lassi Peurakoski kirjoitti Nokian 101 tarinaa -kirjaan Leirillä vuoden ympäri -tekstin Urhatusta. Minä kirjoitin Nokia ennen ja nyt -julkaisuun Seurakunnan parakkielämää -tekstin väistötiloissa työskentelystä. Kirjoitukset pyydettiin valmiiksi mietityistä aiheista ja kirjoittajat saivat tuoda siihen oman henkilökohtaisen näkökulmansa.

Ehkä ei nähdä pahaksi tässä kohtaa pientä mainostamista, sillä varsin lukemisen arvoisia molemmat julkaisut ovat.

Anu Heiskanen, tiedottaja, asunut Nokialla 20 vuotta

26 loka

Marraskuun harmaus on mahdollisuus

Autoradiossa Edu Kettunen laulaa kuinka radiossa räyhää tylsä blues. Lauluun kirjoitetut elämänkohtalot ovat alakuloisia: tuulet kylmenevät ja ruusut lakastuvat. On stadin lokakuu. Niin hyvin tunnistan tuon hitaan nahistumisen syksyn edetessä. Elokuulla innostun joka vuosi kun nenään käy sanomalehteä hakiessa ensimmäinen syksyn aromi. Kellastuvat lehdet riemastuttavat, samoin ne ikään kuin kirkkaammat värit, teräväpiirtoisemmat maisemassa. Muuttolintujen aurat ihmetyttävät minua aina, miten ne osaavat lentää aurassa niin tarkoituksenmukaisesti.

Näiden havaintojen jälkeen alkaa selviämistaistelu, joka alkaa suunnilleen kellon siirtämisestä talviaikaan. Pimeys rymähtää niskaan. Maisema on lopettanut värien käytön. Päällimmäisenä sävynä on harmaus, jota vahvistaa tihkusade. Miljoonasade lauloi tästä kauan sitten, kuinka päivät raahautuvat varisparven lailla. Se on edelleen niin sattuvasti sanottu. Vaikka olisi miten aikuinen ihminen ja pitäisi olla ymmärrystä ja kestävyyttä sietää olosuhteita, marraskuu tekee minulle joka vuosi vaikeaa. Lähinnä tekisi mieli käpertyä kerälle, syödä napsuttaa talvivarantoa, lukea kirjoja ja polttaa kynttilöitä, pyrkiä pysymään kotona.

Päivän kahden jälkeen talvehtiminen alkaisi luultavasti kyllästyttää, mutta mieliala tuskin juuri kohoaa. Näiden tuntemusten ja kokemusten kanssa en ole suinkaan yksin. Asiantuntijat kutsuvat nahkeutta kaamosväsymykseksi.

Tänä vuonna töissä ajattelimme lähteä tutkimaan marraskuisia vaikeuksia yhdessä. Ja oikeastaan nähdä sen koko marraskuun hämärän valtavana mahdollisuutena kulkea läpi. Marraskuu kääntyi muotoon #harraskuu. Seurakunnan sosiaalisessa mediassa julkaistaan viikoittain aineistoa, joka voi antaa virikettä ja virkeyttä mieleen. Ehkä niitä voisi sanoa selviytymisen keinoiksi tai virikkeiksi. Sellaisen mahdollisuuden tarjoamista, että tänä vuonna marraskuusta ei koitettaisi selvitä suomalaisittain kunniakkaasti sisulla ja hampaat kirskuen. Saisi ihan luvan kanssa viipyä hämärän hyssyssä ja tutkia sielunsa tilaa. Lepotilaa tarvitaan, että jokin voisi alkaa kasvaa. Sen kasvun mahdollisuuksia tuodaan näytille.

Psalmiin 17 on kirjoitettu:

”Minä huudan sinua avuksi,
Jumala, ja sinä vastaat minulle.
Kuuntele minua, kuule, mitä puhun sinulle.
Osoita minulle ihmeellistä hyvyyttäsi!
Varjele minua niin kuin silmäterääsi,
peitä minut siipiesi suojaan.”

Koitan muistaa tästä pari sanaa, rivin tai kaksi, jotka voisi sanoa itselleni mielessä kun marraskuu tukistaa sielua. Varjele minua ja meitä, että jaksaisimme odottaa ensimmäisen adventtikynttilän syttymistä, kun elämme tämän marraskuun.

Eeva-pappi

19 loka

Toimintakeskus Urhattu

Urhatun tarina alkaa vuodesta 1967, kun ensimmäinen rakennus, nykyinen B-talo, rakennettiin Pyhäjärven rannalle. 1980-luvulla rakennettiin rantasauna ja 1990-luvulla päärakennus, A-talo. Kaikkia rakennuksia ja ulkotiloja on remontoitu ja modernisoitu vastaamaan nykyajan tarpeita.

Urhattu sijaitsee luonnonkauniilla paikalla aivan Pyhäjärven rannalla. Laiturilta avautuva järvimaisema on vertaansa vailla. Järvi ja ympäröivä maasto tarjoavat autenttisia luontoelämyksiä niin kesällä kuin talvellakin, aivan Nokian lähellä.

Vuosikymmenten aikana Urhatussa on vieraillut tuhansia ihmisiä leireillä, kursseilla, perhejuhlissa, kokouksissa, kerhoissa ja monissa erilaisissa tilaisuuksissa. Pyhäjärvessä on polskittu rantasaunan löylyjen välissä ja rannalla poltettu kokkoja juhannuksina. Luonnossa on käyty samoilemassa, hiihtämässä, kiipeilemässä ja keräämässä mustikoita. Sisätilossa on opiskeltu kristinoppia ja muuta tärkeää, on kastettu lapsia ja naurettu niin maan perusteellisesti. Joskus on laskeuduttu viettämään hiljaisuuden retriittiä. Makkaraa ja lettuja on paistettu, vaikka ei Urhatussa nälkä pääse muutenkaan yllättämään.

Maailma on muuttunut Urhatun alkuajoista ja kehitystä on seurattu. Luentotilojen ilmalämpöpumput, langaton verkkoyhteys ja ajanmukainen av-laitteisto takaavat miellyttävät olot vaativampaankin työskentelyyn.

Osana tätä kehitystä Urhatun nimi on muuttunut hieman vanhahtavasta Leiri- ja kurssikeskuksesta nykyaikaisemmaksi ja käyttötarkoitusta vastaavammaksi Toimintakeskus Urhatuksi.

Anu Heiskanen, tiedottaja

 

 

 

 

 

 

06 loka

Kävin kirkossa

Mikkelinpäivänä istuin kirkonpenkissä maski kasvoillani. Se oli uusi kokemus; ei niin miellyttävä, mutta ei vaikeuttanut messuun osallistumista. Maskit, turvavälien huomioiminen ja käsien desinfiointi ovat meidän keinojamme varjella toisiamme vakavalta sairaudelta. Tunsin ylpeyttä seurakunnastamme vastuullisena yhteisönä.

Kotimatkalla mietin kesäisiä kirkossakäyntejäni. Vaikka nettikirkkokin osoittautui keväällä toimivaksi, oli riemullista kesäkuun alussa taas päästä aistimaan harrasta tunnelmaa kirkon seinien sisäpuolelle. Jatkoin kesäisien kirkkokokemusten keräämistä osallistumalla messuun omalla tavallaan viehättävissä Tottijärven kirkossa, Suoniemen kirkossa, Siuron kirkossa ja Pinsiön kirkossa. Näissä pienemmissä kirkoissa messukävijä tuntee olonsa kotoisaksi ja kirkkokahveilla kuulumisia vaihdetaan oudompienkin kesken.

Kirkot ovat aina kiehtoneet minua. Hartaan tunnelmansa lisäksi ne kertovat paikkakunnan historiasta ja niissä voi nähdä hienoja taideaarteita.  Niinpä lähes jokaisella reissullani suuntaan myös kirkkoon, valitettavasti monen kirkon ovi on kiinni ja on tyydyttävä ihailemaan ympäristöä, hautausmaata ja sankarihautaa.

Kesällä matkailin muutamana päivänä turvallisesti kotimaassa ja tutustuin mm. idylliseen Reposaareen. Reposaaren kirkko kiinnosti erityisesti siksi, että halusin nähdä presidenttiparimme vihkikirkon. Kirkon ovet olivat kutsuvasti auki, vaikka maalaustelineitä näkyi sen ympärillä. Paikalle tuli opas, joka riisui maalin tahrimat kintaansa ja tarjoutui kertomaan kirkosta. Todellinen moniosaaja: maalari ja opas!

Länsi-Suomessa on kauniita kirkkoja ja Euran kirkon parkkipaikka sopi erinomaisesti eväiden syöntipaikaksi. Kirkon ympäristö oli siisti ja sankarihauta hyvin hoidettu. Kirkkoon vaan ei päässyt sisälle.

Poikkesin kesällä myös Pälkäneen rauniokirkossa, jonka kirkkomuurit rapautuvat vähitellen. Mutta vaikuttava oli tunnelma sielläkin.

Kirkko on paikkakunnan maamerkki ja kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus, jonka monikäyttöisyyttä seurakunnat pohtivat. Usealle meistä se viestii jostakin pysyvästä tässä myllerrysten maailmassa.

Kirkon kokemuksen voi saada aikaan myös ilman jyhkeitä seiniä ja arvokasta ympäristöä. Kesällä pyöräilin Kehon siirtolapuutarhan kerhomajalle, johon oli kokoontunut parikymmentä seurakuntalaista sanan ääreen. Timo-papin repusta ilmestyi tarvikkeet alttariksi ja komeasti soi lapionvarsi kirkonkellona. Ulkona pauhasi ukkoskuuro, mutta sisällä oli lämmin ja harras tunnelma.

Tuija Kiiskinen
kirkkovaltuuston puheenjohtaja

23 syys

Kestävyysvajeesta kastepuuhun

Julkisuudessa on paljon puhetta kestävyysvajeesta ja syntyvyyden laskusta. Lapsia pitäisi syntyä enemmän, jotta kansamme säilyisi ja ikääntyviä ei olisi liian paljon suhteessa työssäkäyviin ihmisiin.  Näin kai tämä kuvio kulkee yksinkertaistetusti sanottuna ja ajateltuna.

Keväällä pappien kalenterit tyhjenivät kuin veitsellä leikaten. Kastejuhlat, hartaudet, vierailut, messut ihan kaikki katosivat hetkessä kalenterista. Hirvitti, harmitti ja vaikka mitä muuta. Nokian kirkkoon tuli tammikuussa upea kastepuu. Moneen viikkoon kastepuuhun ei tullut lintuja. Mietittiin, että jääköhän koronaeristyksen alla syntyneet ja pikkuvauva-aikaansa eläneet lapset kokonaan kastamatta. Tai syntyykö lapsia ylipäätään?

Nyt tiedetään että näin ei käynyt. Kastepuu on tällä hetkellä niin täysi kuin olla voi. Jokaisella oksalla istuu niin monta lintua kuin vain sopii. Puu näyttää täpötäytenä aivan hurmaavalta.  Puuta on nyt aivan pakko tyhjentää, että seuraavatkin kastetut saavat lintunsa puun oksille.

Kun messun esirukouksessa tullaan siihen kohtaan, jossa linnut kiinnitetään puuhun, näen kirkkoväen katseiden siirtyvän kohti kastepuuta. Lempeitä katseita ja lempeitä rukouksia saavat osakseen jokainen lapsi ja hänen perheensä. Seurakunta rukoilee pienten puolesta ja niin on hyvä ja niin kuuluu tehdä. Erityisesti kaikkein pienimpiä kuuluu siunata ja muistaa suurella lämmöllä.

Toivon muuten hartaasti sitä, ettei yksikään lapsi synny tähän maahan kestävyysvajeen tai syntyvyyden laskun vuoksi. Toivottavasti lapset saavat syntyä siksi, että heille on tilaa perheessä. Toivottavasti he ovat rakkauden hedelmiä, joille on jatkossakin tarjolla roppakaupalla rakkautta ja huolenpitoa.

Sanna Erkanaho, pienten pappi

Ps. Kastepuun linnun voi hakea kotiin 4.10. klo 14 alkavasta kirkkohetkestä.

08 syys

Kuka ”lähimmäinen”?

Mieleeni nousee ote omasta päiväkirjastani ollessani vapaaehtoistöissä Afrikassa.

”Katseeni kiinnittyy katua ylittävään pieneen ihmiseen. Välimatkan vuoksi, en erota onko hän tyttö vai poika. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että joudun siristämään silmiäni. Lapsi kävelee tien yli ja mutkittelee ihmisjoukon läpi syrjäiselle tielle, samalle jolla minä seison. Nyt erotan että pieni tulija on poika. Talojen varjossa näen pojan tarkemmin ja arvioin hänen olevan noin viisivuotias. Poika lähestyy ja huomaan että hän tuijottaa minua. Ei kuitenkaan epäkohteliaan terävästi, vaan tutkivasti. Katselen poikaa tämän lähestyessä ja hänen ujoa hymyään. Lapsi seisoo tuota pikaa edessäni, vain puolen metrin päässä. Katson häntä hämmentyneenä, hiljaa. Tutkin poikaa katseellani, samoin kuin hän tuntuu tutkailevan minua.

Pojalla ei ole kenkiä, vaan pieniä varpaita peittää kuivunut punertava savinen kerros. Lapsi on ilman paitaa ja ohuen ihon alta loistaa kylkiluut. Siniset sivusaumasta revenneet polvenpituiset housut ovat ainoa vaatekappale mitä hänellä on yllään. Kaksin käsin hän pitelee itseään pidempää puukeppiä tiukasti, niin kuin se olisi suurin aarre mitä hänellä on koskaan ollut. Viitisentoista sekuntia hiljaisuudessa, kunnes hän vapauttaa toisen kätensä ja ojentaa sen minua kohti. Pieni käsi ojentuneena minua kohti, mietin mitä hän odottaa. Rahaako hän haluaa, vai mikä on ojentuneen kämmenen tarkoitus?

Pojan ujo hymy muuttuu tuttavalliseksi leveäksi iloiseksi virneeksi. Käsi on edelleen ojentuneena minua kohti ja hän sanoo iloisella, reippaalla äänellä ja täydellisellä englannilla “How are you?”. Tartun pojan käteen ja hänen pieni kätensä puristaa omaani. Lapsi toistaa kysymyksensä. Kasvoilleni leviää hymy ja vastaan pojalle “I am fine, thank you. How are you?” Katson poikaa ja hän hymyilee, hymyilen takaisin. Pitelen hänen kättään muutaman sekunnin ja poika vastaa minun kysymykseeni hymyllä. Otteemme irtoaa ja poika astuu muutaman askeleen taaksepäin ja lähtee kävelemään pois. Hän kääntyy vielä kerran katsomaan minua. Hymyilen luultavasti leveämmin kuin koskaan ja katson pojan perään. Pian tuo poika katoaa talojen ja puiden varjoihin. Seison auringossa ja alan nauraa.”

Elämä on hassua, sillä ikinä ei tiedä, kuinka paljon jokin tilanne tai kohtaaminen toiseen vaikuttaa. Hyvä synnyttää hyvää ja ilo kasvattaa iloa. Kohdellaan toisiamme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Hymy ei maksa mitään.

Carita Kinnunen, joka on toiminut kesän kesätyöntekijänä ja syksyn Anna-Leena Wihisen sijaisena nuorisotyössä. Carita siirtyy uusiin haasteisiin tällä viikolla ja Anna-Leena palaa töihin.

20 elo

Korona-ajatuksia

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.
Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!”
Minä asetin teidän turvaksenne myös vartiomiehiä
ja sanoin teille: Kuunnelkaa torven ääntä!
Mutta te vastasitte: ”Emme kuuntele!”
(Jer. 6: 17–18)

Tämän viikon Vanhan testamentin teksti profeetta Jeremian kirjasta 2500 vuoden takaa on suorastaan huvittavan ajankohtainen. Korona leviää taas, kun me emme jaksa tai viitsi tai halua pitää kiinni suosituksista liikkumisesta, etäisyyksistä, hygieniasta, maskeista ja muusta sellaisesta. Yleisönosastoissa näkyy jopa kirjoituksia, joissa kiukutellaan siitä, miksi meitä ei käsketä käyttäytymään niin kuin jokainen muutenkin tiedämme järkeväksi, vaaditaan valvontaa, pakottamista ja rangaistuksia.

Kummallista.

Jeremian aikana ja nyt oikea tie on olemassa ja minä ainakin jollain tavalla tunnistankin sen, mutta en minä kulje sitä tietä. Koronaohjeiden kanssa tai suhteessa Jumalaan. En tee niin kuin tiedän oikeaksi ja sitten vielä kiukuttelen siitä, ettei minua pakoteta toimimaan järkevämmin. Ja samalla haluan olla vapaa, päättää itse, vastata itsestäni itse. Suhteessa yhteiskunnan sääntöihin ja suhteessa Jumalaan.

Kummallinen minä.

Mahtaa Suomen hallitus ja THL ja muut instanssit huokailla meidän kanssamme. Mahtaa Jumalakin huokailla meidän kanssamme.

Timo Uotila, pastori