07 kesä

… jotka tämän siunauksen tarvitsevat

Rippileirin leirikirkkoon nuoret valmistelevat isosensa kanssa esirukousta. Ajatuksia nousee erilaisista asioista, vaikka leirisäästä ja terrorismista. Joku mainitsee lampaat, joista oli oppitunnilla puhuttu. Toinen jatkaa, että ne lampaathan tarkoittavat meitä ihmisiä. Hetken pohdinnan jälkeen siitä rukouksesta tuli tällainen:

Silmä kosteana pappi liittyy nuoren lukemaan rukoukseen: – Siunaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka tämän siunauksen tarvitsevat. Kiitos, kun olet turvanamme tällä leirillä ja jatkaa mielessään: kiitos siitäkin, että Sinä, Jumala, elät ja vaikutat nuoressa sydämessä!

Timo Uotila

25 touko

Kirkkomakkara

On kiva, kun joskus (Mirkun talkoovastuunkantamisen myötä kesäkauden ulkopuolella joka pyhä) saa jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkokahveille. Jumalanpalveluksen yhteys, ehtoollisyhteys – ne täydentyvät sillä yhteydellä, joka tulee todeksi, kun istutaan samassa pöydässä ja jaetaan eväät.

Tänään kuuntelin, kuinka lapsi selitti äidilleen: – Tänään ei ole kirkkojätskiä, kun on kirkkomakkara.

Oli Helatorstai, reformaation juhlavuoden iso juhla ja Nokialla kirkon (varhaiskasvatuksen kevätkirkko, jossa on joskus ollut jätskitarjoilu) jälkeen mukava piknik – makkaraa grillistä, upeaa irkkumusiikkia Lassi-papin kavereineen soittaessa ja hyvää seuraa.

Kirkkomakkara. Oikeastaan huvittava sana ja samalla aivan ihana sana. Onko meille kasvamassa uusi polvi seurakuntalaisia, kristittyjä, joille jätskin jakaminen jumalanpalveluksen jälkeen on normaalitilanne ja makkaran jakaminen jumalanpalveluksen jälkeen jotain spesiaalia? Se, ettei jaettaisi mitään, on sen sijaan kummallista tai oikeastaan mahdotonta.

Minä toivon niin. Minä toivon, että sanan `kirkko´ perään liitetään koko ajan uusia määreitä ja ne kaikki ovat oikeita. Kirkkokahvit, kirkkojätski, kirkkomakkara… Ja se ateria kirkossa, missä Vapahtaja on samassa pöydässä meidän kanssamme ja kirkkoyhteys, sinä, minä, Kristus meidän kanssamme, sanassa, ehtoollisessa, meissä, sinussa.

Helatorstaina kerrotaan, kuinka Jeesus on samaan aikaan taivaassa ja samaan aikaan täällä maan päällä meidän kanssamme.  Minä olen heikolla uskollani kohtuullisen varma, että Hän jakoi meidän kanssamme tänään kirkkomakkaran.

Timo Uotila

 

13 touko

Hyviä asioita

Maailma on sotkuinen ja vaikea paikka. Kaikki tuntuu romahtavan ja kaikelle pitäisi yrittää tehdä jotain, mutta kun ei osaa…

Ja sitten maailma on hyvin yksinkertainen. 48 km fillarin selässä vetämässä joukkoa tavallisia, erilaisia, omanlaisiansa, oikeanlaisia, ihmisiä kirkkopyöräilyssä. Mukavaa tasamaata hyvässä maisemassa, ylämäkiä, jotka meinaavat olla liikaa ja ovat sittenkin vain tarpeeksi. Sen verran ponnistelua, että on hyvä pysähtyä välillä.

Viimeisenä pysähdyspaikkana Pitkäniemen kirkko ja siellä ihan lopuksi laulettiin Suvivirsi. Seurakunnan työntekijänä sitä miettii, voiko/sopiiko/kehtaako laulattaa virttä ja sitten yksi pyöräilijä kertoo, kuinka reissun huipentuma oli, kun SAIMME laulaa Suvivirren.

Pyörän selässä maailma on ymmärrettävän ja selkeän näköinen, kauniskin. Se voi olla illuusio, mutta yhtä hyvin juuri se voi olla totta, todempaa totta kuin jokin muu tosi.

Kaiken kaikkiaan minulla oli hyvä päivä Kirkkopyöräilyssä Pyhäjärven ympäri. Papinpaidassa, vaikka oli vapaapäivä ja papinpaidan päällä Kaupin Kanuunoiden ajopaita, koska pyöräily vaan on niin oikea asia.

Timo Uotila

09 touko

Nimipäivä

Tänään on minun nimipäiväni. Koko Eurooppa liputtaa sen kunniaksi (vai oliko se sittenkin Eurooppa-päivä?!). Joka tapauksessa nimipäivä on hyvä päivä. Syntymäpäivä kertoo vanhenemisesta eikä se välttämättä ole mikään erityinen riemun aihe, mutta nimipäivä kertoo siitä, että minä olen juuri minä. Nimeltä tuttu ihmisille ja myös Jumalalle. Nimeltä kutsuttu. Komeaa!

Me uskomme, että Jumalalla on taivaassa iso kirja ja siihen hän itse kirjoittaa meidän nimemme, kun meidät kasteessa otetaan hänen lapsikseen. Mukava ajatus – tuskin minun käteni tai kenenkään muunkaan pystyy kovin helposti pyyhkimään pois sitä, minkä Jumala on kirjoittanut.

Nimipäivävirressä 469 sanotaan: Nimeni moneen kirjaan piirtyy / ja monesta pois pyyhitään. / Suo, Jeesus, turva nimessäsi, / niin että taivaan kirjaan jään.

Monessa kirjassa nimi on kirjoitettuna, mutta kyllä se monesta kirjasta myös jo on pyyhkiytynyt. Kun katselee vanhaa luokkakuvaa tai edes vanhoja tuttuja ihmisiä ja paikkoja facebookista – hyvin siellä pärjätään ilman minua! Jumalakin kyllä pärjää, mutta toivottavasti ei silti pyyhi minun nimeäni pois.

Nimenä Timo muuten tarkoittaa kunnioittamista tai pelkäämistä (Timoteus = Jumalaa pelkäävä). Kuulemma yleisin elossa olevien suomalaismiesten nimi. Liputetaan siis!

Timo Uotila

02 touko

Vappupallo

Vappuna lupasin ostaa kaikille kolmelle lapsenlapselle ilmapallot torilta. Pienempien pallot sidottiin kiinni rattaisiin, mutta nelivuotias sai pallon pidettäväksi itse kiinni. Lenkki ranteeseen ja monta huolehtivaa kehotusta pitää pallosta huolta – Et sitten saa uutta, jos päästät sen karkuun….

Pallon kanssa oli hankalaa, tuuli vei sitä minne milloinkin, se oli tiellä ja haittasi muuta touhua. Niin sitten Vaarikin sai välillä pitää palloa. Jossain vaiheessa oltiin taas rauhassa kävelemässä kadulla ja nelivuotias piti itse palloaan, kun yhtäkkiä se nousi ylöspäin, katonharjan korkeudelle ja hävisi sitten korkeuksiin. Pieni ihminen jäi hämmentyneenä tuijottamaan pallon perään – juuri surullisempaa näkyä on vaikea kuvitella!

Kun ensimmäisestä kriisistä oli selvitty, huomattiin, että narulenkki oli edelleen tukevasti nelivuotiaan kädessä kiinni, pallokauppias oli siis sitonut narun huonosti palloon ja se karkasi kokonaan ilman pienen omistajansa syytä.

Tarinan opetus? Ikäviä asioita tapahtuu. Joskus aiheutamme niitä itse, joskus niitä tapahtuu muuten vaan. Niin – ja ehkä sekin, että karannut ilmapallo ei merkinnyt vapun menemistä pilalle, vaikka hetken siltä saattoi tuntuakin.

Timo Uotila

17 huhti

Pappi muumilaaksossa

Ihana, upea, hirveä, ylivoimainen. Ihana ja kauhea ja taas ihana pääsiäisvaellus on takana. 3127 oli meitä, joka kuulimme hämmentävän ilosanoman: ”Jeesus on poissa ja hän on silti meidän kanssamme joka päivä, niin hän lupasi”. Upea, hämmentävä, hieno joukko meitä ihmisiä, seurakuntalaisia, kristittyjä, Kristuksen ylösnousemukseen liitettyjä.

Kotona vaimo töissä ja viimeinen käynti kirjastossa myöhästyi vartilla – ei yhtään kirjaa luettavana. Kaivoin hyllystä rakkaasta muumikirjojen rivistä Muumilaakson marraskuun. Olen aina löytänyt itsestäni paljon Hemulia (en nyt ota kantaa televisiomuumien maailmaan, sitä en tunne enkä ymmärrä, puhun OIKEISTA muumikirjoista). Hemulit ovat ehdottoman hyvää tarkoittavia hahmoja, tekevät paljon ja huolehtivat paljosta, välttämättä eivät tosin ymmärrä, että heidän näkemyksensä elämästä ja sen hyvistä asioista ei ole sama kuin jokaisen toisen ajatus.

Muumilaakson marraskuussa Hemuli pohtii, mitä tapahtuisi, jos hän jättäisi kaiken sikseen: ”– Luultavasti ei mitään, joku muu kyllä huolehtisi kaikesta, Hemuli sanoi itsekseen.”

Siinä olen minä – hemuli, pappi. Kovasti olen tehnyt töitä, ollut tärkeä ja huolehtinut monesta. Tehnyt pääsiäisvaelluksen(kin) kanssa monenlaista, väsymykseen asti. Pitänyt itseäni korvaamattomana, ilman minua mistään ei tulisi mitään.

Ja samaan aikaan isot asiat ovat jossain ihan muualla: Kristus, joka elää, on lähellä, synnyttää uskon, toivon, rakkauden. Ylösnousemus, kuoleman voittaminen, uusi elämä, uusi toivo, uusi rakkaus…

Hemulin on vaikea ymmärtää, että oikeasti isot asiat ovat totta ilman minua. Kristus on voittanut kuoleman eikä minun tekemisilläni ole siihen mitään vaikutusta. Kristus elää, eikä se muutu miksikään siitä, mitä minä teen tai en tee.

Silti hemuleita tarvitaan tai ainakin Kaikkivaltias antaa heidän tehdä ja touhuta. Siitä olen kiitollinen tänä pääsiäisenä.  Siitäkin.

Timo Uotila

11 huhti

Pääsiäisuskontunnustukseni

”Olen nähnyt Herran. Hän on poissa ja silti hän on meidän kanssamme joka päivä – niin hän lupasi.

Hän on meidän kanssamme siellä, missä me olemme. Siellä, missä me välitämme toisistamme ja palvelemme toisiamme. Siellä, missä me rukoilemme. Siellä, missä me kokoonnumme yhteen. Siellä, missä me siunaamme leivän ja jaamme sen keskenämme.

Jeesus elää.”

Näihin Marian sanoihin päättyy pääsiäisvaelluksemme. Tai oikeastaan ei pääty. Sen jälkeen me kokoonnumme kaikki yhteisen pöydän ympärille ja jaamme keskenämme leivän ja viinirypäleet. Olemme lähellä toisiamme. Laulammekin yhdessä. Siis opettelemme sitä, mitä poissa olevan Jeesuksen oleminen mukana tarkoittaa. Huikeaa!

Vuosien varttuessa minulle on aina vähemmän tärkeää se usko, jonka huomaa tunteissa. Sen sijaan tärkeämmäksi kasvaa se usko, joka on totta, kun kohtaan toisen ihmisen ja hänessä kohtaan Vapahtajan.

Siksi pääsiäisvaellus jatkuu vielä seurakuntakeskuksen ulkopuolellakin. Jeesus on monella tapaa poissa – emme näe häntä, emme ymmärrä häntä, emme aina tiedä, mitä hän tahtoisi. Ja hän on silti meidän kanssamme. Kirjoitin varmaan oman keski-ikäisen uskoni uskontunnustuksen noihin Marian sanoihin: ”Hän on meidän kanssamme siellä, missä me olemme. Siellä, missä me välitämme toisistamme ja palvelemme toisiamme. Siellä, missä me rukoilemme. Siellä, missä me kokoonnumme yhteen. Siellä, missä me siunaamme leivän ja jaamme sen keskenämme.”

Timo Uotila

07 huhti

Pääsiäisvaelluksen alkaessa

Pääsiäisvaellus on melkoinen rutistus. Kuutisenkymmentä ihmistä on tehnyt ja tekee kokonaisuutta omalla paikallaan, joku isoja tuntimääriä, joku vähemmän, mutta kuitenkin. Käsikirjoitus ja sen jalostaminen matkan varrella, lavastuksen suunnittelu ja rakentaminen, puvut, valot… Ja sitten näyttelijät – me haparoivat harrastelijat, jotka yritämme sisäistää kokonaisuutta, kompastumme vuorosanoihin, liikumme vähän miten sattuu ja silti koko ajan kasvamme. Koko ajan löydämme ulkoisen alta jotain sisäistä ja koko ajan rohkeammin osaamme tuoda sen sisäisen myös esiin.

Eilen oli viimeinen harjoitus ennen nyt käynnistyviä esityksiä. Ei esityksestä valmista tullut, mutta jotain kasvoi, jotain nousi esiin. Matka ristiltä haudalle oli oikeasti surullinen, Getsemanen yö löysi jotain siitä syvästä hämmennyksestä, jota siihen kuuluu, risti oli painavampi nostaa pystyyn kuin aiemmin, kivi haudan suuta peittämään oli tuskainen vierittää paikalleen…

On etuoikeus tehdä projektia monen siskon ja veljen kanssa. On etuoikeus joutua oikeasti käymään läpi kaikkein isoimpia asioita – ristiä, kuolemaa, surua, yhteyttä, elämää, toivoa – ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisaikaa.

Matkan varrella olen monta kertaa miettinyt, oliko mitään järkeä ryhtyä näin isoon projektiin. Nyt ensimmäiseen esitykseen lähtiessä olen edelleen epävarma siitä, onko tämä kaikki vaivan arvoista, mutta olen minä kyllä samalla aikamoisen innostunut.

Timo Uotila

26 maalis

Makuupussi

Puolitoista päivää vapaata. Rinkka selkään ja pienelle yöretkelle. Kevätsää oli kaunis, polut välillä jäiset, välillä paljaat, välillä taas upottavat. Riuttaskorven virkistysmetsässä ei liikaa kulkijoita liiku, arki-iltana sai pitää koko metsän yksin itsellään. Suutarilankosken rannalla on laavu, missä vietin yöni. Tulet palamaan, kahvi kiehumaan, kameran kanssa kiertämistä, illan istumista tuleen tuijotellen.

Ja sitten tuli kylmä. Lämötila laski muutamaan pakkasasteeseen ja viima oli melkoinen. Kun rinkassa ei ollut juuri mitään muuta kannettavaa, olin ottanut mukaan paksun makuupussin ja sen suojiin vetäydyin jo hyvissä ajoin. Hiljalleen lämpö alkoi levitä makuupussin suojassa. Ensin paleli koko kroppaa, sitten vain varpaita ja sitten olikin jo suloisen lämmintä katsella pimenevää yötä laavun edessä hiiltyvän nuotion ylitse.

Kylmästä, märästä tai mistään vaikeasta ei varmaan kukaan nauti. Ihanaa sen sijaan on lämpö kylmän keskellä, suoja sateessa, turva turvattoman keskellä. Lämmin lämpimän keskellä ei ole yhtä hienoa. Sellaisia mietin. Sitäkin mietin, että Jumalan kanssa elämässä ei aina vältytä pahoilta ja vaikeilta asioilta, mutta niiden keskellä ollaan kuitenkin suojassa.

Oli hyvä nukkua.

Timo Uotila

20 maalis

Vaaleja ja valintoja

Seurakunnan työtä suunnitellessa tähyillään usein kuukausia eteenpäin. Joulun alla erään työryhmän muistilistalla oli joulun tapahtumat, pääsiäisen suunnitelmat ja vappu-juhlan esiintyjien kanssa ajoista sopiminen. Jotkut muut miettivät samoihin aikoihin juhannusjuhlia. Budjettia suunnitellessa on nähtävä yli vuoden päähän, jopa yli kolmen vuoden.

Viestinnän katse on nyt vuodessa 2018. Se on vaalivuosi. Seurakuntaan valitaan uudet luottamushenkilöt. Nyt, kun valmistellaan kuntavaaleja, kirkollisvaalitkin tuntuvat erityisen tärkeiltä. Minusta. Mutta kuinka monesta muusta? Äänestysprosentti on ollut vuosikymmeniä surkean matala. Seurakuntaan kuuluu yli 70 prosenttia nokialaisista, vaaleissa äänestää alle 10. Tekisi mieli huutaa viihdeohjelman hahmoa mukaellen: ”Onko kaiken aina pakko pysyä ennallaan?”

Ja entäs ehdokkaat? Vaalitoimitsijat houkuttelevat väkeä mukaan kaikin keinoin, mutta halukkuutta tulla päättämään seurakunnan toiminnasta ja taloudesta ei tunnu löytyvän. Kunnan puolella haluttomuuden ymmärtää, kun päätettävänä on tulevaisuudessakin vaikeita asioita. Saattaa sellaisia tulla seurakuntaankin, mutta saattaa tulla myös monta mielenkiintoista asiaa.

Tämän kauden luottamushenkilöt saavat nimensä historian kirjoihin. He päättivät kunnostaa Nokian arvokkaimman rakennuksen, kirkon, ulkoasun. Onhan se nyt melko mellevää.

Olen itse Nokian keskusvaalilautakunnan jäsen. (Seurakunnallisiin luottamustoimiin en ole kelpoinen virkasuhteen vuoksi.) Työskentely siellä on välillä tylsää, mutta suurimmaksi osaksi aivan huippumielenkiintoista. Sillä kokemuksella lähden vahvasti suosittelemaan hyppäämistä kirkollisen vaikuttamisen kentälle. Innostuneen tie voi johtaa vaikka kirkon eduskuntaan, kirkolliskokoukseen päättämään koko kirkkoa koskevista asioista.

Nokian seurakunnan hallinnosta lisätietoa uusilta nettisivuilta: nokianseurakunta.fi/osallistu/hallinto-ja-luottamushenkilot

Anu Heiskanen, tiedottaja