22 Elo

Puutumus

Viron kieli on välillä hauskaa – tutulta kuulostavat sanat saattavat tarkoittaa aivan toista kuin suomessa. Monen tuntemana esimerkkinä pulmad tarkoittaa häitä – hääpäivä on siis pulmapäivä – ja niin edespäin.

Meillä oli viikonlopun ajan vieraana saarenmaalaisesta ystävyysseurakunnastamme Kihelkonnan sekakuoro. Vierailu päättyi konserttiin Tottijärven kirkossa ja siellä kuoro lauloi muun muassa laulun Puutumus, mutta puutumisen sijaan kysymys olikin kosketuksesta ja kosketetuksi minä tulin. Olen miettinyt ja olen hämmästellyt yhteyden tuntua virolaisiin ja Viroon vieraillessani pari kertaa Kihelkonnassa ja ajaessani pitkiä pyöräretkiä eri puolilla Viroa – en minä samanlaista tunne vaikkapa toisessa naapurimaassa, Ruotsissa, vaikka ruotsin kieltä sentään jotenkin osaan ja viroa en.

Musiikin kieli ainakin yhdistää ja yhdisti Tottijärven kirkossakin kuoroa ja meitä nokialaisia. Kun kuoro lauloi heräämisestä, kertoen Viron uudesta itsenäistymisestä tasan 25 vuotta sitten, minä uskon ymmärtäneeni laulun ihan täysin, vaikka sanoista tunnistin vain joitakin. Eestimaa, Eestimaa, olet mun kodumaa… Suurin osa kuorolaisista oli itse elänyt tuon itsenäistymisen päivän ja kertoi nyt jotain, mikä ei ollut legendaa menneistä ajoista, vaan elämää, todellisuutta.

Ja kun kuoro lauloi Väike karjasesta, pienestä paimenesta, joka huolehtii täällä omistansa ja samalla on itse ison paimenen hoidossa, minä ymmärsin senkin ihan kokonaan. Eivät Viron ja Suomen lampaat kai määi eri tavalla – niin myös Hyvän Paimenen lampaat kaikenlaisten rajojen erottaminakin tuntevat saman paimenen äänen. Hyvän Paimenen.

Puutumus, kosketus – kiitollinen olen ystävistä naapurimaassa, siskoista ja veljistä.

15 Elo

Nokian kaunein kirkko?

Olen viikon aikana saanut toimittaa jumalanpalveluksen kaikissa meidän viidessä kirkossamme.

Suoniemen kirkko on kauniisti kirkon näköinen kirkko. Pidän sisäseinien vaaleanvihreästä sävystä, pidän kirkon mittasuhteista, myöskin kirkon paikka Kuloveden rannalla on upea. Väkeä ei ollut liiaksi asti, kirkon lähellä asuu kovin vähän ihmisiä. Kesäasukkaita on Suoniemessä aina mukana jonkin verran, on varmaan sopivaa pitää jumalanpalvelukset kesäaikaan säännöllisesti ja antaa kirkon hiljentyä talveksi.

Pääkirkossa sain olla mukana konfirmaatiossa. Päältä kirkko oli pressujen peitossa, mutta sisällä oli paljon lämpöä, välittämistä, esirukousta, siunausta. Ja se näkyy tai ainakin tuntuu! Kirkko on kaunis, kun siellä on ihmisiä, seurakuntalaisia!

Illalla oli iltamessu Tottijärvellä. Kesäilta oli kaunis, väki viihtyi hautausmaalla ja kirkon pihassa, oli hyvä nauttia sunnuntairauhasta. Kirkko on kodikas ja lämminhenkinen, Naskalin Taimin himmelit jokainen vierailija huomaa. Mukavaa oli, että kirkkoon oli lähtenyt väkeä muualtakin kuin Tottijärveltä. Rauha ja levollisuus ovat ehkä ne adjektiivit, jotka minulle Tottijärven kirkosta ensimmäisenä tulevat mieleen.

Eilen oli messu Siuron kirkossa. Kirkko on upealla paikalla ja sisältä täynnä valoa. Siuron kirkko on monipuoliseen käyttöön taipuva, hyvällä tavalla käytännöllinen tila, mutta käytännöllisyys ei tarkoita arkisuutta pyhän vastakohtana. Mukavaa kirkossa on myös eteinen, tuntuu aina hyvältä, kun väki jättää päällysvaatteet naulakkoon – takki päällä kirkossa istumisesta tulee kirkossa käymisen olo, ei kirkossa viipymisen. Pienessä kirkossa väki on lähellä toisiaan, saarnatuoli on lattian rajassa, läheisyys ja jokin vaikeasti määriteltävä vuorovaikutuksessa oleminen on Siurossa vahvaa.

Pinsiön kirkkoon tullessani Tapulipiirin naiset olivat jo valmistelemassa kirkkokahveja. Keittiöön suuntasi ensimmäiseksi myös melkein jokainen kirkkoon tulija, niin kuin ystävän kotiin tullessa! Kirkko paljaine hirsiseinineen on todellinen erämaakirkko, sinne kokoontuville turvallinen ja läheinen. Jumalanpalvelus tuollaisessa kirkossa ei millään pysty olemaan kovin etäinen tai pönöttävä – saman kaavan mukaan toteutettava jumalanpalvelus jossain muualla on aivan erilainen.

Viisi erilaista kirkkoa ja niissä viisi erilaista jumalanpalvelusta, vaikka silti aivan samanlaista. Sama jumalanpalveluksen kulku, sama evankeliumi – hyvä sanoma -, sama ehtoollinen, sama Jumala läsnä. Myös sama yhteys ihmisten välillä, vaikka se yhteys saakin joka kirkossa omanlaisensa ilmeen. Kokoontuvan seurakunnan näköinen messu, kirkkonsa näköinen jumalanpalvelus – niin sen pitäisi olla. Toivottavasti onkin.

 

08 Elo

Kirkon katosta ja paikasta

Kirkon ulkoremontti on niin pitkällä, että tornin kupoli on paljastunut pressujen alta. Kirkas kuparinen kupoli näkyy kauas, kirkko on komealla paikalla harjun päällä. Ja silti välillä mietin, onko kirkko siellä, missä sen pitää olla.

Kuva: Anu Heiskanen

Kuva: Anu Heiskanen

Harjulle on hankala kiivetä, moni tasaa hengitystään kirkon ovella tai ei edes uskaltaudu mäkeä nousemaan. Ja kirkko on vähän sivussa, sinne pitää lähteä, ei voi vain poiketa. Sääli! Kirkko vaikka Poutunpuistossa tarjoaisi paljon sellaisia mahdollisuuksia, joita harjulla seisova ei!

Kokonaan toinen kysymys on, onko kirkko keskellä kylää nokialaisten mielissä vai onko kirkko jossain sivussa komeana ja ehkä nostalgisenakin, mutta ei meidän kirkkonamme, vaan `noiden´ kirkkona – vähän vieraana, turhana koristeena maisemassa.

Kun vierailen Hempankaaressa, salissa kajahtaa: Seurakunta tuli! Minä uskon sellaiseen seurakuntaan, joka ei ole olemassa vasta papin tullessa paikalle, vaan on sitä yhtä oikeasti aina, kun seurakuntalaiset ovat koolla – kastetut, kristityt. Uskon keskellä kylää ja keskellä arkea seisovaan kirkkoon.

Viime viikolla koottiin seurakunnan syystoiminnan esitettä, kuusitoista sivua tapahtumia ja toimintaa. Paljon enemmänkin tarjontaa voisi toki olla ja moni asia voisi toki olla eri tavalla kuin on, mutta syysesitteen(kin) äärellä mietin, että se, onko seurakunta noiden ihmisten seurakunta vai minun seurakuntani, taitaa lopulta olla kaikkein eniten kiinni minusta itsestäni.

02 Elo

Lepoa vai työtä?

Meillä on Maurilla seurakuntatalo. Talo on huonossa kunnossa ja siksi melkoinen ongelma – kalliiksi tulevaan peruskorjaukseen ei ole mahdollisuuksia kun samaan aikaan seurakunnan varoja tarvitaan paljon kiireellisempiin tarkoituksiin ja toisaalta talo kantaa oman kylänsä ihmisille isoja merkityksiä, joita mielellään kunnioittaisi. Helppoa olisi tehdä ratkaisuja, jos valittavana olisi hyvä ja paha, oikea ja väärä, mutta sellaista etuoikeutta ei ollenkaan aina saa.

No, talon kohtalosta en nyt kirjoita, vaan siitä, kuinka meitä sunnuntai-iltana oli siellä koolla joukko väkeä. Kyläläisiä, ihmisiä, jotka ovat tottuneet Maurilla käymään, toisilleen tuttuja ja minullekin useimmat. Lauloimme virsiä, luimme Raamattua, pappi luettua tekstiä vähän selittikin, johti rukoukseen, siunasi väen lopuksi. Oli sellainen helppo ilta, toivottavasti virkistävä mukana olleille seurakuntalaisille, virkistävä ja helppo ainakin papille.

En tiedä, miten osallistuisin seurakunnan elämään, jos en olisi pappi ja töissä seurakunnassa. En usko, että olisin kovin aktiivinen osallistuja. Nyt ajattelen, että kyllä minä silti mielelläni voisin virttä laulaa ihmisten kanssa, tarpeen vaatiessa säestääkin. Eikä tuo Raamatun lukeminenkaan kovin vaikealta tunnu, ei välttämättä jonkun sanankin sanominen siitä. Eikä pahalta tuntuisi jäädä aurinkoisessa kesäillassa juttelemaan ihmisten kanssa seurakuntatalon pihassa.

Meillä oli siis toisin sanoen hyvä ilta, sellainen, jossa oli kovin vähän suorittamista ja pystymistä ja jaksamista. Sellainen papillekin lepoa tuova työilta.

 

25 Hei

Seurakuntalaisa

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. En nukkunut kunnolla viime yönä, ajatukset pyörivät mielessä, miten tuo ja miten tuo…

Aamupäivän aikana moni asia on ehtinyt löytää paikkansa. Monta puhelinsoittoa, tapaamisia sovittu, suunnittelua aloitettu. Elämä jäsentyy vähitellen, löytää rytminsä, aika saa loman jälkeen selkeät rajansa.

Ensimmäisen työpäivän aamupäivän aikana olen ehtinyt tavata muutaman seurakuntalaisenkin – en pelkästään puhelinta, tietokoneen ruutua ja työkavereita neuvotteluissa. Tavannut Kulmakiven vapaaehtoisen, joka oli paistamassa kakkua viikon päästä aukeavan Kahvila-puodin tarpeisiin, tavannut joukon isosia valmistautumassa ottamaan vastaan nuoria heidän alkamassa olevaan rippikouluunsa. Tapaamaan en ehtinyt, mutta sain kuulla, että sinne rippikouluun on tulossa myös kaksi muuta seurakuntalaista käyttämään aikaansa ja osaamistaan huolehtiakseen nuorten ruokajutuista.

Ihanana, kun on seurakuntalaisia! Ihanaa, kun on ihmisiä, jotka omalla paikallaan tekevät työtä, palvelevat, huolehtivat asioista, laittavat itsensä käyttöön! Seurakuntalaiset omilla paikoillaan pitävät liikkeellä meidän yhteistä, rakasta seurakuntaamme. Pappeja on lomalla, jää lomalle ja palaa lomilta, ei seurakunta meidän varassamme pysy pystyssä, vaikka on minulla silti tervetullut ja tarpeellinen olo tänään ollut tässä työpöytäni äärellä.

 

18 Hei

Kenen joukoissa seisot?

Ennen oli kovin paljon helpompaa erottaa toisistaan hyvä ja paha, oikea ja väärä. Mutta nyt – kuka on oikeassa Turkissa, eettisesti ja demokraattisesti kovin kyseenalainen presidentti vai eettisesti ja demokraattisesti kovin kyseenalaisesti sotilasvallankaappausta yrittäneet?  Tai Syyriassa – Assadin hirmuhallinto vai kovin pelottaviin periaatteisiin nojaavat kapinallisryhmät? Mahdottomia kysymyksiä – ehkä joskus ne olisivat olleet mahdutettavissa oikean ja väärän kategorioihin, nyt se tuntuu mahdottomalta.

Kenen joukoissa seisot, missä on sinun – tai siis minun – kotikenttä, tässä on minun väkeni, näiden kanssa, näiden takana ja näiden edessä minä seison?

Kristillisessä elämässä on sama kysymys. Niitä, jotka ajattelevat väärin, riittää. Niitä, jotka ajattelevat tarpeeksi oikein – siis samalla tavalla kuin minä – tuntuu olevan kovin harvassa.

Sunnuntaina olin kesälomakirkossa, mökkipaikkakunnalla, joka ei toki ole vieras, mutta toki vieraampi kuin yksikään Nokian kirkoista. Siellä istuin ihmisten (harvassa) joukossa, joista en tiennyt juuri mitään. En tiennyt heidän ajatuksiaan Jumalasta, uskosta – saati naispappeudesta, homoliitoista jne. En tiennyt heistä mitään, mutta ei minulle ollut mikään ongelma lausua heidän kanssaan uskontunnustusta, josta hekään eivät varmaan kovin paljon ymmärtäneet (niin kuin en minäkään), ottamassa vastaan synninpäästön, ottamassa vastaan ehtoollisen, ottamassa vastaan siunauksen (joista kaikista hekään eivät minun tavallani paljoa ymmärtäneet). Mutta heidän joukossaan minä seisoin, siinä oli pelkästään siskoja ja veljiä. Ei tarvinnut valita puolta, se oli meillä kaikilla sama: Jumalaa tarvitsevien, armoa tarvitsevien, siunausta tarvitsevien joukko.

Kirkkokansa – kaikessa moneudessaan, kaikessa epämääräisyydessään, kaikessa puutteellisuudessaan – on minun joukkoni, jonka kanssa seison, horjun, uskon, toivon. Kotona Nokialla ja kaikkialla siellä, missä sen kanssa hetken saan matkaa jakaa.

11 Hei

Sininen taivas ja Taivas

Fillari

Iso osa kesälomasta kului fillarin selässä – 1000 km Kööpenhaminasta Tukholmaan rannikkoa seuraillen, kaikki elämiseen tarvittava pyörän selässä.

Matkan varrella laitoin Facebookiin päivityksen, jota vähän itsekin pelästyin: – Jos taivaassa on tällaista (ja minä sinne pääsen), en panisi pahakseni.

Onko minulla kovin köyhä kuva taivaasta, kovin epähengellinen? En tiedä, sen tiedän, että varjoisa tie tammimetsän halki voittaa minun ajatuksissani kultakadut. Helmiportit jäävät toiseksi meren rannan aurinkoisille kallioille. Hikipisarat kovassa nousussa ja uupumus vastatuulessa – saati riemullinen alamäki myötätuulessa – kiehtovat enemmän kuin harpun soittaminen. Kuvan kahvihetki venesataman kahvilassa kesäauringon lämmittäessä on pyöräretkeläisen jokaisen unelman täyttymys!

Kristus ainoana valona, mitä taivaassa tarvitaan, sen ymmärrän. Ainoa valo, kun tie joskus kuitenkin pimenee, toivo vastatuulen vain jatkuessa. Tie, totuus ja elämä Hän on fillarireissussakin, ainoa Tie kaikilla niillä teillä, joita taas sain ajaa.

03 Hei

Häissä

Sain vihkiä sukulaistytön. Lomalla onneksi ehtii, kovin usein muuten joutuu sukulaisten ja tuttavien toimituspyynnöistä kieltäytymään, kun oman seurakunnan työt on tietysti hoidettava ensin.

Taas kerran mietin, mitä vihkiminen oikein tarkoittaa. Elämän arki ei muutu miksikään, päivä prinsessana ei kovin pitkään kanna (vaikka hauskat juhlat olivatkin), perinne ja tapa ovat kauniita, mutta eivät kai ne voi olla se varsinainen asia, minkä takia naimisiin mennään kirkossa.

Juridinen puoli avioliittoon vihkimisessä ei mielestäni kuulu kirkolle, se on jäänne ajalta, jolloin kirkko oli valtiokirkko. Juridiikka kuuluu tuomioistuimille ja virastoille, ei papille. Onneksi kristillisessä avioliittoon vihkimisessä on toinenkin puoli kuin pelkästään juridiikka. Aviopuolisoiksi julistamisen jälkeen maistraatin virkailija sanoo: Onneksi olkoon!, pappi taas saa laskea kätensä vihittyjen päälle ja siunata heidät: Jumalan Henki ohjatkoon teitä, Jumalan voima varjelkoon teitä, Jumalan viisaus opettakoon teitä, Jumalan käsi suojelkoon teitä, Jumalan tie antakoon teille suunnan. Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki!

En minä tiedä, mitä konkreettisia seurauksia siunauksesta tai sen puuttumatta jäämisestä on, mutta iloinen olen, että sain lähettää nämä nuoret heidän elämäänsä ja avioliittonsa siunaten.

27 Kes

Vahvistamista

Sain olla mukana konfirmaatiossa. Sana tarkoittaa vahvistamista. Kasteen vahvistaminen ei ole kyseessä, kaste on ihan tarpeeksi vahva sellaisenaan, ehdottoman vahvalle ei kerta kaikkiaan voi tehdä mitään, jotta se tulisi vahvemmaksi.

Sen sijaan muuta vahvistettavaa oli paljon. Oli joukko 15-vuotiaita rippikoulunsa käyneitä, sisällään kasvamisen hämmennyksen ja sotkujen keskellä arka näky siitä, että on Jumala, joka välittää, joka hyväksyy sellaisena kuin me olemme, Jumala, joka antaa anteeksi, lupaa ohjata eteenpäin. He tarvitsivat vahvistamista, jotta voisivat säilyttää tämän aran tunnon Jumalan todellisuudesta eivätkä aikamme vaatimukset ja paineet sortaisi sitä, millä on kaikki oikeus kasvaa turvassa.

Ja vahvistamista tarvitsi vanhempi, joka katseli lastaan miettien, minne viisitoista vuotta katosi ja miten minä sen käytin. Tarvitsi vanhempi, joka kerran antoi kastaa lapsensa kristityksi ja nyt miettii, mitä se oikein tarkoitti ja mitä se tarkoittaa – lapsen kohdalla ja omalla kohdalla. Tarvitsi vanhempi, joka polvistui lapsensa jälkeen ehtoollispöytään monen vuoden jälkeen ja pälyili arasti ympärilleen, jotta ei vain käyttäytyisi jotenkin väärin ja hassusti ja silti ehdottoman todesti ja varmasti sai osakseen Kristuksen ruumiin ja veren – vaikkei sitä ehkä usko eikä varmasti ymmärrä.

Ja vahvistamista tarvitsin minä, joka taas kerran olin saanut ihastella ja ihmetellä yhteyden, rakkauden ja uskon todellisuutta rippikoulussa ja kyselin, onko edes jotenkin osannut antaa ravintoa kasvulle.

Oli hyvä olla mukana konfirmaatiossa, vahvistamisessa, toisten vahvistamista tarvitsevien kanssa. Vähän ymmärtäen, arasti uskoen, paljon toivoen.

20 Kes

Ripariperhe

Rippiko_MG_1845bululeirillä aika monennetta kertaa. Pitäisi tämä siis jo olla tuttua, mutta aina se yllättää: kodin löytäminen, perheen, yhteisön.

Työtilanteemme on pakottanut hoitamaan rippileirin aikana myös joitain muita papin tehtäviä. Pidän työni hyvin erilaisista asioista, oikeasti pidän niistä kasteista, vihkimisistä ja hautajaisista, joissa nytkin olen saanut olla mukana, mutta silti sydämessä on oikeasti juhla, kun pääsee takaisin leirille ja tapaa taas ne tämän riparin ihmiset.

Tulin riparin matkaan mukaan kesken, joten viikko sitten en tuntenut edes nimeltä ketään leiriläistä, isosista kaksi edes jotenkuten, vetäjätovereistani toisen kanssa olen tehnyt töitä aiemmin viikon verran, toisen olen joskus vilaukselta nähnyt. Ja silti tästä muukalaisten joukosta on muutamassa päivässä tullut se minun joukkoni, minun ihmiseni, yhteisö, johon oikeasti kuulun, jossa minulla on paikka. Hämmentävä yhteyden ihme! Vieraita ihmisiä, hyvin erilaisia ihmisiä, yhdistävää noin periaatteessa kovin vähän, ja silti leirille muista töistä palatessa tulen kotiin.

Jeesus lupasi joskus seuraajilleen, että he saavat ”satakertaisesti: nyt tässä maailmanajassa taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän”.

Tuo alkuosa Jeesuksen lupauksesta ei ole seurakunnassa – ainakaan aina – edes uskon asia, vaan ihan puhdasta todellisuutta.