21 Hel

SuomiLove?

kynttiläTulin kotiin kirkosta. Kirkossa sytytimme kynttilämme viime päivien tragedioiden satuttamille niiden satuttamina. Lauri luki Raamattua, rukoilimme, lauloimme, juttelimme, olimme hiljaa. Miksi se, minkä pitäisi olla hyvää ja oikeaa ihmisten kesken, joskus kääntyy vastakohdakseen? Miksi ihmiselle tulee mahdolliseksi vahingoittaa toista tai itseään? Miksi rakastamisen vahvasta aikomuksesta syntyy sellaista, mikä tuhoaa elämää? Emme kukaan tienneet, isojen kysymysten repiminä oli hyvä olla sitä yhdessä.

Kun tulin kotiin, televisiosta tuli uusintana SuomiLoven päätöskonsertti. Pateettisena, naiivina, välillä positiivisessa vakavuudessaan melkein naurettavana ja silti minua aina koskettavana. Rakkauden ilmaisemista lauluilla, kun sanat tuntuvat liian mitättömiltä. Sillä sekin on totta. Totta on rakkaus, hyvä tahto, välittäminen. Totta jopa sen ilmaiseminen toiselle, sanominen, laulaminen, koskettaminen…

Kuinka nämä todellisuudet voivat olla olemassa yhtä aikaa? Kuinka meistä löytyy pakahduttavaa, kaiken voittavaa rakkautta, joka on valmis antamaan kaiken toisen edestä ja samaan aikaan meistä löytyy hirvittävää pimeyttä, joka on valmis tuhoamaan kaiken?

En minä tiedä. Kysymykset jäävät ja hämmennys jää. Minulle varmaan tämän illan evankeliumi – hyvä sanoma – oli kirkkohetkeämmekin isompana se, että SuomiLove tuli telkkarista. Että rakkauskin on. Siis Rakkaus.

30 Tam

Yksilön kohtaaminen, lomake A4

A4Kirkon tilastojärjestelmä muuttui vuoden vaihteessa. Tilastointi vaihtui vuosittaisesta reaaliaikaiseen ja pitkään harmittelemamme kankea tapahtuminen määrittäminen tietyn työalan työksi (sen sijaan, että se olisi seurakunnan yhteistä työtä!) jäi pois.

Iso uusi asia oli tilastointikohdan `Yksilön kohtaaminen´ tuleminen mukaan. Tämä pitää sisällään monenlaisia kohtaamisia diakoniatyöntekijän vastaanotosta papin käymään toimituskeskusteluun ja yhtä lailla elämäntuntojen jakamiseen kassajonossa. Kohtaajina tässä voivat olla ketkä tahansa – hautausmaan työntekijät, ruokalan emännät tai kuka tahansa seurakunnan työntekijä. Hienoa on, että tähän tilastoidaan myös ne kohtaamiset, joissa kohtaajana on vapaaehtoinen seurakuntalainen. Näitä kohtaamisia tapahtuu ainakin Kulmakivessä ja ystäväpalvelun ihmisten käydessä kodeissa ja laitoksissa, tilaisuuksien ja tapahtumien yhteydessä ja ties kuinka monessa muussa tilanteessa. Emme varmastikaan saa kirjattua jokaista kohtaamista, mutta suunta on oikea: seurakuntalaisten seurakunta, kristitty lähimmäisenä, kuormien jakaminen siskojen ja veljien kesken, rinnalla kulkeminen.

Omassa ajattelussa tämä kohtaaminen vaatii hakemista. Koska minä vain jutustelen ihmisten kanssa ja koska oikeasti kohtaan? Tilasto-ohje määrittää: ”Yksilön kohtaamisella tarkoitetaan tapaamista, jossa on läsnä ammatillisen avun ulottuvuus. Kaikki tällaiset tapaamiset ajatellaan tilaston näkökulmasta sielunhoidollisiksi. Tapaamisen sisältönä voi olla avun tai tuen hakeminen mutta myös elämän tarkoituksen tai suunnan pohdiskelu sekä johonkin elämänvaiheeseen liittyvä mietintä. Yleensä tällainen kohtaaminen on sovittu etukäteen, mutta kohtaaminen voi tapahtua myös sattumalta joko seurakunnan tiloissa tai muualla, esim. kauppakeskuksessa.” Minua tämä oikeasti innostaa! Kohtaamisissa seurakunta elää tai sitten ei elä. Miten lukemattomat tapaamiset voisivat olla oikeita kohtaamisia, sitä mietin isona koko työn kysymyksenä, haasteena ja oikeutena.

 

17 Tam

Rippikoulua aloittamassa

Liki 350 nuorta istuu kirkossa. Mitä minä oikein täällä teen, miten tässä pitäisi olla, ketä muita täällä on, millä tavoin he täällä ovat…

Nuoruuden vuosiin aina välillä haikailen, mutta viisitoistavuotias en välttämättä haluaisi olla uudelleen! Miten elää keskellä niitä suunnattomia paineita olla toisaalta oma itsensä ja toisaalta toisten (kuviteltujen tai todellisten) odotusten mukainen? Miten olla, kun finninaamainen todellisuus ja median kiiltokuvat eivät vastaa toisiaan yhtään paremmin kuin itsevarmojen tähtien esiintyminen ja oma kömpelyys – sisäinen ja ulkoinen? Ja miten tässä kaikessa aloittaa rippikoulu? Miten suhtautua siihen, että mainitaan kummalliset J-sanat (Jumala, Jeesus), kehotetaan rukoilemaan, laulamaan… Miten tässä pitäisi olla, kun sisällä on monta uteliasta ja myönteistä ajatusta ja monta pelkästään kielteisen puolelle kääntyvää ajatusta ja ne jokainen kovin epämääräisiä?

Siinä liki 350 nuorta kuitenkin istuu ja aloittaa rippikouluansa. Joskus puolen vuoden kuluttua olo on toisenlainen, sen minä usean kymmenen rippikoulun kokemuksella voin kertoa varmasti. Millainen se olo on, en tiedä, mutta erilainen varmasti.

Jossain rippikouluoppaassa kiteytettiin rippikoulun tarkoitus: – Jokainen kastettu on Jumalan oma. Sitä nuori useinkaan ei tiedä ja sen opettamisesta on kysymys. Sitä opetetaan tietämisen tasolla ja sitä opetetaan enemmän kokemisen tasolla. Ja sitä enemmän opetellaan kuin opetetaan, sitä eletään rakastamalla ja iloitsemalla toisistamme ja eletään testaamalla, onko se iso J sen takana, mitä hänen kerrotaan sanoneen.

350 aivan omanlaistansa nuorta riparimatkan alussa, minäkin aloittamassa matkaa heistä joidenkin kanssa. En voi varmasti tietää, minne tämä matka meitä vie, mutta uskallan uskoa, että hyvä Jumala taivaassa tuntee sen tien ja katsoo meitä erilaisia lapsiaan sitä tietä kulkemassa rakastavin silmin, hymyillen. Antaa meidän olla kasvamassa.

Viidentoista vuoden ikään takaisin en haikaile, mutta rippikoulun käymistä vähän kadehdin. On se jännä matka!

03 Tam

Ilotulitus

 

ilotulitus

Saimme viettää vuodenvaihdetta 2- ja 4-vuotiaiden lastenlastemme kanssa. Nuoremman isä oli hankkinut muutamia raketteja ja niitä lähdimme ampumaan innostuneiden lasten kanssa. Ensimmäinen pamahdus sai aikaan ensimmäisen itkun eikä itku sitten oikein enää laantunutkaan rauhoitteluista huolimatta. Ei varsinkaan, kun kerroimme lähtevämme katsomaan kaupungin komeaa ilotulitusta. Minä en tahdo, minä jään autoon, minä haluan äidin luo…

4-vuotias oli loppujen lopuksi jopa vaikuttunut ilotulituksesta, 2-vuotias ei äitinsä sylistäkään saanut itkuaan kunnolla lakkaamaan. Oliko tuo nyt sitten ilotulitus – kokonaissaldo taisi jäädä jonnekin ilon ja kauhun välimaille. Hauskan pitäminen ei ole yksinkertaista, se tuli selväksi viimeistään uudenvuodenyön uutisia eri poliisipiireistä ja pelastuslaitoksista seuraamalla!

Kotipihaan jäi muutama tähtisadetikku ja niiden polttaminen pimeässä illassa tuliympyröitä piirtäen oli jokaisen mielestä hienoa, vaikka kovin paljon vaatimattomampaa olikin kuin hienot raketit. Ja todella hienoa uuden vuoden viettämistä vasta olikin, kun 4-vuotias kuuli saavansa nukkua Mummun vieressä.

Mikä ihan oikeasti tuottaa iloa, saati mikä tuottaa onnellisuutta? Sen kun tietäisi! Tai ehkä paremminkin: kyllä me tiedämme, mikä voisi tehdä meitä onnellisiksi, mutta aikamme ja vaivamme käytämme aivan muuhun.

 

30 Jou

Äläkä saata meitä kiusaukseen

Kun tänä aamuna luen uutisia ja analyysejä poliisin saamista tuomioista virka-aseman väärinkäyttämisestä ja huumerikoksista, rukoukseni on taas kerran tuttu: Äläkä saata meitä kiusaukseen!

Anna pysyä tässä elämässä sen verran pienellä paikalla, että kiusauksetkin pysyvät kohtuullisen pieninä. Anna vain sellaisia, jotka pystyy välttämään kohtuullisella ponnistelulla tai ainakin sellaisia, että niihin lankeaminen ei aiheuta ympärille kovin isoa pahaa. Vanhan testamentin viisas rukoili: ”Kahta minä sinulta pyydän – niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.”

Anna sopiva toimeentulo, anna sopivan paljon ystäviä, anna sopivasti mahdollisuuksia vaikuttaa tämän maailman elämään – sopivasti, ei liikaa. Kovin paljon rahan, suosion tai vallan kanssa kiusaukset kasvaisivat enkä ole ollenkaan varma, selviäisinkö minä niiden kanssa.

Tämä elämä sopii minulle oikein hyvin, kiitos siitä! Vuosi kulkee loppuunsa, eiköhän sen aikana ollut aika sopivasti sopivia asioita. Monessa lankesin, mutta monelta kiusaukselta Isä meidän myös varjeli. Liian isoilta kiusauksilta aion pyytää varjelusta eteen päinkin, itseeni kun en uskalla kovin lujasti luottaa.

19 Jou

Tähtiä kirkossa

kirkko-ja-tahdet

Tervetuloa kirkkoon! Meitä on täällä lastenohjaaja, joka tekee tietenkin työtä lasten kanssa. Täällä on suntio, jonka hommana on pitää kirkko kunnossa ja kauniina. Kanttorimme soittaa ja laulaa ihan työksensä ja sitten esittelee pappi itsensä, pukee vielä arvokkaat papin kirkkovaatteet päällensä.

Tärkeimmät henkilöt on vielä esittelemättä. Teidän päiväkodistanne on tämän niminen ryhmä ja teillä tuomisena oma tähti. Ja sitten vielä tämän niminen ryhmä, vilkuttakaa tekin! Ja uusia ryhmiä ja uusia tähtiä, etukäteen isolla vaivalla ja rakkaudella valmistettuja.

Adventtikynttilät syttyvät, pienet kirkonkellot soivat pienten soittajien toimesta, `Joulupuu on rakennettu´ kajahtaa. Sitten päästään ensimmäiseen tähtilauluun. Kanttorin etukäteen toimittaman äänitteen avulla on ehditty opetella pikkuisen, mutta todella komeasti kaikuu vasta kertosäe: `Loistaa loistaa tähti tuo taivaallinen´ samalla kun sadat sormitähdet vilkkuvat kirkon kattoa kohti.

Ronja-keppinukke touhottaa paikalle myöhässä – kuten niin usein ennenkin! – ja hänenkin tähtensä löytää paikkansa päiväkotiryhmien tähtien vierellä. Tähtien myötä kerrotaan Betlehemin tähdestä ja kerrotaan Joosefista ja Mariasta ja kerrotaan kuninkaasta, joka olikin erilainen kuningas, pieni lapsi eläinten ruoka-astiassa.

Sitten vielä pyydetään Jumalaa siunaamaan koko maailmaa ja meitäkin, kiitetään joulutähdestä ja kiitetään Jeesuksesta. Lopuksi sanomme Aamen. Ronja-nukelle tulee jo kiire jatkaa matkaa, pappi ehtii sentään siunata lapset ja siiten kirkon urut puhkeavat soimaan ja laulamme jouluvirren.

Kun metrin molemmin puolin oleva kirkkokansa lähtee takaisin odottaviin linja-autoihin, on pappi taas kerran hämmentynyt, että ihan työkseen saa tehdä näin mahtavia asioita. Viettää oikeasti juhlaa, tämän joulun alla seitsemän päiväkodin yli viidensadan lapsen ja aikuisen kanssa.

Ja ne tähdet löytyvät jouluna Nokian kirkosta, kaikki yli sata tähteä!

06 Jou

Tuntematon

Itsenäisyyspäivänä olen elämästäni kovin kiitollinen. Jumalanpalvelus Nokian kirkossa oli kai sellainen kuin pitikin – työkavereitten kanssa mietimme, että itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen tulee olla vähän pönöttävämpi kuin jumalanpalvelus yleensä, mutta ei sillä tavalla pönöttävä, ettei se olisi meidän seurakuntaamme. Tämän ymmärtääkseni teimme.

Kaupungin itsenäisyyspäivän juhlassa Pappilan nuortenillat sai nuorisotoimija-palkinnon. Olen ylpeä! En ole juurikaan mitään tehnyt palkinnon eteen, mutta jos kirkkoherrana on voinut jollain tavalla luoda edellytyksiä – aineellisia ja asenteellisia – hyvien asioiden toteutua, ei työni ole ollut turhaa.

Nyt katselen Yle areenasta Tuntematonta sotilasta. Huomaan katsovani nimenomaan sitä Tuntematonta. Sitä armeijan filmivarastoista löytyvän kuvan oikeasti tuntematonta miestä, joka kulkee osana joukkoa kohti taistelua – voitonvarmana tai tappion jo hyväksyneenä, sitä, jonka nimeä en näe näyttelijöiden listassa. Sitä tuntematonta – miestä tai naista tai tyttöä tai poikaa, joka ei ole omalla paikallaan minunkaan mielestäni erityisen tärkeä ja sitten on sitä kuitenkin. Sodassa tai tämän päivän maailmassa tai seurakunnassa. Sitä tavallista ihmistä, tuntematonta sotilasta tai siviiliä. Sitä, joka ei tule noteeratuksi sankareita luetellessa tai ei tule noteeratuksi kerrottaessa myöskään uskon sankaruudesta. Ja joka kuitenkin on omalla paikallaan se ainoa, joka voi juuri sen paikan täyttää. Oman paikan – ihmisenä, suomalaisena, kristittynä, seurakuntalaisena, nimeltä tuttuna. Minulle tuntemattomana – useimmille muille ehkä vielä tuntemattomampana kuin papillensa – mutta Jumalalle tuttuna, nimeltä kutsuttuna.

05 Jou

Itsenäinen

Itsenäisyyspäivän aattona ajatuksia siitä, mitä tarkoittaa olla itsenäinen, olla vapaa.

Imatralla ihmisellä paha olla. Kiväärinkin omistan – kolme kuollutta. Vapaa ja itsenäinen mies tekee, mitä vapauteen kuuluu.

Ratikassa vanhempi, selvästi juovuksissa oleva mies, alkaa avautua maahanmuuttajamiehelle: Mitä tänne tulitte paremman elintason toivossa, painu takaisin kotiin… ja paljon lisää sellaista, mitä ei viitsi tässä toistaa. Tummaihoinen ärsyyntyy: jos en olisi oppinut, että vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa, minä jo löisin. Suomalaistyttö nousee ylös ja lausuu suomalaismiehelle: Me kuulimme jo tarpeeksi, istu sinä jo alas ja ole hiljaa! Koko ratikka puhkeaa taputuksiin.

Kaksi tarinaa itsenäisyydestä, siitä, kuinka voi tehdä sitä, mitä haluaa, mitä tarvitsee, mitä täytyy tehdä.

Olen vapaa tekemään, mitä haluan tai olen vapaa tekemään oikein. Siitä kai on kysymys. Oikeasta itsenäisyydestä, oikeasta vapaudesta. Vapaudesta tehdä jopa oikein, vaikka se ei aina olekaan helppoa eikä miellyttävää.

Jälkimmäinen tarina on oman tyttäreni tarina Helsingistä muutaman vuoden takaa. Olen ylpeä siitä, että minun lapseni on vapaa ja on itsenäinen. Maassa, jossa on oikeus olla vapaa ja itsenäinen.

29 Mar

Hoosianna

siuro-urutAdventin alku on hyvää aikaa. Pimeän marraskuun keskelle saa kaivaa varastosta kynttelikköjä ja valoja, ensimmäinen adventtikynttiläkin syttyy. Ei pelkästään pimeä ole totta, vaan myös valo on.

Ja ensimmäisenä adventtisunnuntaina saa laulaa Hoosiannaa. Se on kummallinen ilmiö, kummallinen kulttuurisesti ja uskonnollisesti. `Hoosianna Daavidin poika´ – sekoitus heprean kieltä ja uskonnollista koodistoa, jotka kumpikaan eivät selittämättä aukene ja tämä vielä täysin vääränä aikana kirkon vuotta – palmusunnuntain kertomushan tuo aasilla ratsastaminen on – viimeinen matka ennen hiljaisen viikon tapahtumia ja ristiä.

Ja silti hoosiannaa lauletaan – lauletaan kirkoissa, mutta lauletaan myös kouluissa ja lauletaan lasten kanssa ja lauletaan vanhusten laitoksissa. Lauletaan ja usein vielä ulkomuistista, vaikka moni paljon ymmärrettävämpi perinne ja laulu katoaa meidän käyttömuististamme!

Niin laulettiin sunnuntaina Nokian kirkossakin. Kanttori säesti perhemessun lauluja pianolla niin kuin järkevää olikin, mutta evankeliumin lukemisen alussa hän nousi pianotuolilta ja lähti kohti urkuparvea. Sitten evankeliumi päättyi ja pappi kehotti meitä liittymään ihmisten tervehdykseen luoksemme saapuvalle Jeesukselle. Urut jyrähtivät soimaan – parempaa verbiä en keksi. Kanttori painoi urkujen Tutti-nappulan alas (tutti on italiaa ja tarkoittaa kaikki) ja niin urkujemme kaikki äänikerrat soivat samaan aikaan. Väki nousi seisomaan ja lauloi. Eikä ymmärtäminen ja järkeily ollut tärkeää, joukkovoima oli! Olen kovin kehno käymään hurraamassa lätkämatsissa, hurraaminen kirkossa hoosiannan myötä sen sijaan tuntui taas kerran hyvin oikealta.

 

21 Mar

Lasten oikeuksia

Joistain asioista seurakunnassamme olen erityisen ylpeä. Yksi niistä on Lasten linnanjuhlatLinnanjuhlat lasten oikeuksien päivänä. Mukaan oli taas kutsuttu kaikki 3-6 –vuotiaat yhden seuralaisen kanssa. Ja niin Seurakuntakeskus täyttyi prinsseistä, prinsessoista, ritareista ja muuten vain hienosta väestä.

Ensiksikin on hienoa, että välillä seurakunnassa on oikeasti hauskaa (olisittepa nähneet kirkkoneuvoston jäsenen kirmaamassa Tuttiritarina!). Seurakunnassa on yleisesti ottaenkin useammin hauskaa kuin monet arvaavat, mutta näissä juhlissa hauskuus nousee kyllä ainakin toiseen potenssiin.

Toiseksi ja vielä paljon tärkeämpänä Linnanjuhlat kantaa viestiä lapsen arvosta. Me emme juhli lapsen saavutuksia, emme sitä, kuinka hyvä ja hieno, taitava ja onnistunut lapsi hän on. Me juhlimme sitä, että hän on lapsi! Juhla järjestetään sen vuoksi sellaiseksi, että lapsella yksinkertaisesti on mahdollisimman hauskaa. Tehdään pelkästään mukavia asioita, napostellaan pelkästään mukavia (ja epäterveeellisiä) välipaloja, keskitytään siihen, että on hyvä olla. Sen vuoksi, että lapsi on arvokas ja tärkeä eikä tuon lapsi-sanan eteen laiteta yhtään määrettä. Lapsi on arvokas ja tärkeä.

Kastepuheessa sunnuntaina totesin: Meidän tehtävämme on rohkeasti kasvattaa lasta luottamaan siihen, että häntä rakastetaan. Rakastavat läheiset ja rakastaa hyvä Jumala taivaassa. Ei kasvatusvastuu ole sen monimutkaisempi – ei vanhempien, ei kummien. Meidän tehtävämme on opettaa lasta luottamaan siihen, että hän on arvokas ja rakas, muuta ei tarvitse.

Linnanjuhlissa kasvatettiin lasta luottamaan siihen, että häntä rakastetaan. Rakastavat läheiset ja rakastaa hyvä Jumala taivaassa. Mitähän yhtä mainiota konseptia keksisimme, jotta sama viesti saataisiin läpi meille isommillekin (Jumalan) lapsille!